Kävin pitkästä aikaa työpaikkahaastattelussa. Haastattelu meni hyvin, ja haluaisin tämän paikan kovin mielelläni. Tapasin kotimatkalla tutun, joka ihmetteli hinkuani takaisin työelämään:

Miksi pidät kiirettä työhön menon kanssa? Lapsi on niin vähän aikaa pieni, hän sanoi.

En viitsinyt kertoa, että lapsi on jo puolipäivähoidossa päiväkodissa ja että minä olen etsinyt töitä viime aikoina jo ihan tosissani; rahat loppuvat pikku hiljaa. Omasta mielestäni en pidä kiirettä, vaan yritän päästä takaisin työelämään. Lapsen kanssa on tosi nastaa, mutta tuntuu lomalta olla välillä suorittamassa esim. jotain työtehtävää. Lapsen kanssa on nimittäin myös huomattavan raskasta. Ilmeisesti stressaan vieläkin liikaa ja yritän ehkä liikaa. Jotenkin se, että kaksivuotiaamme on todellakin perheenjäsen ja ihan luonnostaan osa meitä, ei vieläkään ole ihan mennyt mulle jakeluun. Tunnen sellaista hoitovelvoitetta suuren osan ajasta, sen sijaan että relaisin ja vain vaikka OLISIN lapsen kanssa.