Jotkut ystävättäreni ovat ylpeilleet sillä, etteivät ole lukeneet  yhtään lastenhoito-opasta eivätkä hakeneet tietoa netistä tai muualtakaan. Heidän näkemyksensä mukaan äitiys ja vanhemmuus ovat intuitiivisiä juttuja, joten tieto lisäisi vain tuskaa, hämmentäisi ja kenties - syyllistäisi.

Vastikään osallistuin keskusteluun lastenhoidosta, ja juttu katkesi erään tulevan äidin raivokkaaseen tokaisuun: kaikki luulevat jotain tietävänsä, mutta minä uskon sitä, jonka lapset (mainitsi kenen) ovat tasapainoisimpia. Huh. Antoi vaikutelman, että yhden perheen "kiltit, hiljaiset lapset" ovat ne tasapainoiset, onnistuneet lapset, joiden kasvatusta hänkin on valmis seuraamaan.

Minua ärsyttää, että lapsenhoidosta käytävä keskustelu menee aina sellaiselle henk koht tasolle jossa ajatellaan, että joku mielipide on MINUA vastaan tai MINUN valintojani vastaan. Kysymys ei ole minusta ja sinusta, vaan ns. oikeimman ratkaisun etsimisestä: mikä oli parasta mahdollista hoitoa tähän tilanteeseen tälle lapselle. Useimmat vanhemmat joutuvat tai haluavat tehdä ratkaisuja, jotka eivät ole parhaita mahdollisia ratkaisuja lapsen kannalta, sillä vaa'assa painavat myös vanhempien omat toiveet, taloudelliset realiteetit jne. Mutta kun asioista yritetään keskustella, niin on vaikea myöntää, etteivät valinnat ole aina lapsen kannalta ideaaleja. Siitä huolimatta lapset voivat kasvaa täyspäisiksi ja tulla onnellisiksi.

Mielestäni on kuitenkin olemassa ihanteellisia vaihtoehtoja lapsen kannalta. Kuten: 1)lapsen kannalta parasta olisi mm.: saada paljon läheisyyttä, syliä jne. (ja minä kun en tykkää erityisesti kantamisesta). 2) imettäminen on lapselle parempi vaihtoehto kuin pulloruokinta (jos menee töihin pian synnytyksen jälkeen ei ole helppoa hoitaa imetysasioita, toisaalta pulloruokinta tasa-arvoistaa vanhemmuutta. 3) lapsi tarvitsee säännöllisyyttä ja rytmiä elämäänsä ( olisi silti kiva päästä joskus iltaisin ulos tms. ) 4.) päiväkoti ei ole paras vaihtoehto 9-kuiselle lapselle: ryhmät ovat suuria, lapsi ei osaa vielä ilmaista hirveesti itseään, ei vielä tarvitse sellaista sosiaalisuuttakaan. Lapsen paras hoitaja on siinä vaiheessa oma vanhempi. (Mutta jos aikuinen ei viihdy kotona, hän on parempi vanhempi työssäkäyvänä. No, lapsen kannalta asia ei ole kuitenkaan ihan niin.)

Tuossa muutama aihe, joista saa aikaan verisiä kiistoja. Miksei niistä voi keskustella asiallisesti ja yrittää olla ehkä myös hiukan objektiivinen: meidän valintamme eivät perustu lapsen parhaaseen vaan kokonaistilanteen arviointiin: kaikessa en toimi lapsen ehdoilla, vaan tarvitsen myös omaa tilaa. En halua uhrata omaa mielenterveyttäni lapsen vuoksi. Eli: teen lapsen kannalta sekä ykkös- että kakkosratkaisuja. Joissakin asioissa voin sanoa onnistuvani ideaalisti, joissakin toimin harkitusti ensisijaisesti omien ehtojeni mukaisesti.

Uran ja vanhemmuuden yhdistäminen on minusta yksi tällainen kuuma aihe. On jokaisen ihmisen luovuttamaton oikeus käydä töissä ja luoda uraa kuka minkäkin verran, mutta samaan aikaan tulisi minusta olla rehellinen: jokainen ylityötunti on tavalla tai toisella lapselta pois. Vanhemmuutta ei korvata hyvillä hoitajillakaan. Eli kun meikäläinen siirtyy joskus takaisin työelämään, edessä voi olla syyllisyydentunteita, mutta siitä en voi syyttää niitä, jotka toteavat tuon edellämainitun asian: lapsen etu ei aina ole sama kuin aikuisen etu.