Meillä menee hyvin miehen kanssa.

Siitä huolimatta, että vauvamme on vain reilut kolme kuukautta vanha ja vaatii huomiomme lähes täysin. Miksi sitten emme ole miehen kanssa aivan ryytyneitä ja kypsähtäneitä toisiimme?

- varaamme aikaa yhteisiin hetkiin ( kerran parissa viikossa joku muu hoitaa vauvaa ja me käymme jossakin kahdestaan)

- harrastamme silloin tällöin (harvemmin kuin ennen, myönnän) seksiä, vaikka joka kerta se ei minua houkuttelekaan niin paljon

- syömme lähes päivittäin huolellisesti laitetun aamiaisen ja päivällisen yhdessä, vauva on mukana jos ei nuku

- käytämme aikaa perheen mukavaan yhdessäoloon: vaunuillaan, käydään torikahveilla, kyläillään, lötkötellään kolmistaan silloin tällöin

- hellitellään toisiamme ja annetaan toiselle vapaata lapsesta, kehutaan toisiamme sanoin, järjestetään kivoja juttuja, tarjotaan hyviä aterioita, lahjoja jne.

Näistä kaikista huolimatta välillä ottaa tietysti päähän. En ole silti ollenkaan huolissani nyt juuri parisuhteesta. Tämän hetken suurin toiveeni on löytää sujuva arki vauvan kanssa. Mulla on eniten työtä itseni kanssa äidiksi kasvamisessa. Käyn yhä läpi yhtä elämäni suurimmista kriiseistä, ja se kai tarvitaan, jotta kasvaisin lapseni tasapainoiseksi äidiksi. Lujille se ottaa, mutta nyt jo uskon, että tästä selvitään.