Kävimme kylässä vauvaperheessä - nuorin 3-viikkoinen, vanhempi 2 ja puolivuotias. Äiti hermoromahduksen partaalla, koti yhtä huutoa ja sotkua. Perheen isä pakenee viinaan ja työhön.

Tulimme oman vauvan kanssa takaisin rauhalliseen kotiin, huh. Kyllä kysyy hermoja elää tuollaisessa tilanteessa. Ja aika yllättävän moni tuttu elää ihan kakofonisessa elämäntilanteessa  ja - selviää.

Oikeastaan mun tilanteeni on aika luksusta: vauva on aktiivinen ja hyväntuulinen, lapsen isä kantaa täyden vastuun jälkikasvustaan, valvomme molemmat öitäkin. Saan käydä ulkona halutessani, saamme myös yhdessä mennä, sillä sisareni hoitaa vauvaamme enemmän kuin mielellään. Meillä on riittävästi rahaa elämiseen (mulla ei ole, mutta mies elättää nyt), voimme halutessamme matkustaa, parisuhde on ok, vaikka seksiä tosi vähän just nyt, annamme toisillemme tilaa ja aikaa niin paljon kuin mahdollista, nytkin mies on leffassa. Huomenna mennään miehen kans teatteriin ja mummo hoitaa vauvaa. Mies tekee meille hyvää ruokaa ja tiskaakin, meillä on ystäviä ja olemme itsekin aktiivisia tekemisissämme. Ja vauva näyttää voivan oikein hyvin.

Noita kannattaa ajatella niinä hetkinä, kun väsymys voittaa ja sitä myöten masentaa. Oikeastaan väsymys on ainoa oikea hankaluus, sitten tulee tietenkin ajoittainen huoli rahasta ja työpaikasta, mutta nekään eivät ole akuutteja. Pitää vain luottaa, että kyllä asiat järjestyvät, ennen pitkää.

Elämäntilanne on ollut suht samanlainen  yli 9 kuukautta, mutta mielialat vaihtelevat sen mukaan, mistä kulmasta omaa elämää kulloinkin tarkastelee.