42 + 1

Tunnen olevani huonon onnen nainen. Ei pienintäkään merkkiä synnytyksen luonnollisesta käynnistymisestä. En edes muista, milloin viimeksi supisteli. Itsesääliä? Pelkoa? Uskonpuutetta?

Menemme iltapäivällä taas tutkimuksiin, ja minä toivon kovasti, että päästäisiin asiaan vaikka heti. Vaikka olisi ehkä mahdollista odottaa huomiseen ennen kuin kohdun suuta aletaan tableteilla kypsytellä, toivon melkein, että aloitetaan homma heti. Aika kuluu ja hermot menevät. Unettomat yöt lisääntyvät ja voimat vähenevät.

Saas nähdä mikä on lääkärin näkemys asiasta. Riskeistä pitää tietenkin keskustella ensin ja valita suunta, joka on todennäköisesti turvallisin ja kätevin ratkaisu.

Mies on alkanut toden teolla jännittää, kun tajusi, että tuota pikaa se sieltä tulee oikeasti. Kaiken järjen mukaan meillä on viikonlopun jälkeen lapsi. Juuri nyt miehen läsnäolo ja tuki tuntuvat todella merkittäviltä. Vaikka hän ei pystyisi auttamaan mitenkään, niin yhdessä oleminen tuntuu järisyttävän merkittävältä kun ollaan matkalla kohti mulle tuntematonta.

Olen vakuuttunut siitä, että mieheni on hyvä ja rakastava isä lapselle. Uskon myös kykeneväni täysipainoiseen äitiyteen. Juuri nyt toivon paitsi sitä, että saamme elävän lapsen myös sitä, että parisuhteemme pysyy koossa ja osaamme pitää toisistamme huolta hyvinä ja pahoina hetkinä.