Istuin tänään kahvilassa, kun ikkunan ohi käveli tuttu nainen lastenvaunujen kanssa. Naisen ilme oli kärsivä, kyllästynyt, työlääntynyt. Hänen lapsensa täyttää ensi kuussa vuoden ja nuori äiti lähtee töihin vuodenvaihteessa enemmän kuin mielellään.

Kaikesta huokui hankala elämäntilanne: perhe ei ole vielä sopeutunut kolmihenkisyyteen, lapsen viemään tilaan ja aikaan. Töihin meno on monille kavereilleni paitsi taloudellinen ja työniloasia myös pakoa lapsenhoidosta, joka tuntuu rasittavalta.

Minäkin olen työlääntynyt useampaan kertaan lapsenhoitoon, mutta tällä hetkellä tilanne on hyvässä tasapainossa. Syy on siinä, että lapsi on

a) 2,5 tuntia päivässä puistotädillä

b) mieheni osallistuu täysillä lapsenhoitoon

c) voin tehdä satunnaisesti keikkatöitä, halutessani (tosin nyt olisi jo pakko, kun rahat ovat tiukassa)

Miksi en sitten itse menisi kokopäivätyöhön esim. vuodenvaihteessa, kun lapsi on tuolloin 1,8-vuotias?

Niin, voisin ehkä mennäkin, jos tulisi tarpeeksi kiinnostava ja tähän elämäntilanteeseen sopiva työ. Suunnittelemme lapsen laittamista hoitoon ehkä tammikuussa, mutta aluksi mieluusti vain puolipäiväisesti. Voipi olla, että ei sitäkään, jos kaupunki tarjoaa epäsopivaa hoitopaikkaa. Periaatteessa olisi mahdollista jatkaa näinkin, siis puistotädillä. Mutta ne mun työt...

Tämän päivän päätös: menen töihin viimeistään sitten kun lapsi on täyttänyt kolme vuotta. Ehkä jo keväällä, ehkä ensi syksynä, ehkä joskus. Kesällä ei oikein haluttaisi töihin, kun voitaisiin olla landella...