Otin eilen esille vuosia sitten ostamani muistipelin. Ajattelin, että nyt on aika alkaa leikkiä sillä. Siis pienen tyttäreni ja minun ja hänen isänsä. Kylläpä olikin hauskaa. Ei tytär tietenkään oikeilla säännöillä osaa vielä pelata, mutta hän nauttii silti lappusten katselusta ja parien äkkäämisestä.

Tajusin taas tänä aamuna, miten nastaa meillä parhaimmillaan lapsen kanssa on. Kun vain olen hermoilematta ja jaksan heittäytyä lapsen kanssa olemiseen ja kommunikointiin. En ole mikään leikkimisen ystävä, joten leikin aika vähän hänen kanssaan, mutta yritän jotain pientä leikiskellä kuitenkin. Ja kohta, kun hän heräilee, lähdetään puistoon, jossa hän saa kirmata mielin määrin. Hän on siis noin 15 kuukautta vanha, ja energiaa on kuin pienellä kylällä. Sen vuoksi käymme puistossa tällä hetkellä yleensä kaksi kertaa päivässä. Sisällä olo on nimittäin aika tukalaa toisinaan, kun pitäisi selvästi saada juosta ja heilua kuin heikkopäinen.

Olenkohan mä aivan hurahtanut, kun ihastelen lastani suurimman osan vuorokaudesta? Miestäni yritän paapoa siinä sivussa, ja on meillä taas ollut kaksistaankin mukavia helliä hetkiä, tosin sut harvakseltaan. Mutta olen aika varma, että juuri näitä elämän aikoja, hetkiä, päiviä, viikkoja ja kuukausia tulen muistelemaan haikeana sitten, kun lapsemme on iso koululainen tai peräti muuttanut jo omaan pesään. Moni sanoo tän vaiheen olleen elämänsä onnellisinta, ja uskon, että näin on meilläkin. Ugh.