Minulta kysytään usein, olenko nyt onneni kukkuloilla, kun minulla on tuo suloinen vauvani. Yritän vastata rehellisesti, että osittain joo ja osittain ei: helvettiä hetkittäin, välillä ihan ok, ja joskus jopa liikuttuneen onnellinen olo.

Jos mieheni olisi vähänkin itsekkäämpi tai hankalampi tässä yhteisessä lapsenhoitohommassa, en varmaankaan kestäisi. Hän on kuitenkin niin merkittävällä tavalla vastuuntuntoinen, että me pärjäämme. Mulla kun ahdistus iskee ajoittain ja yllättäen, ja tunnen olevani täysin kyvytön, kykenemätön huolehtimaan vauvasta. Kysymys on mun olosta, ei siis siitä, ettenkö OSAISI hoitaa lasta.

Viime päivät ja lähinnä yöt ovat olleet haasteellisia: vauva on heräillyt tämän tästä yöllä. Hän huutaa kunnes saa tissimaitoa jopa parinkymmenen minuutin välein. Ja kuitenkin olen ihan varma, että hän on riittävän ravittu: posket pyöreet kuin mitkä, reidetkin aika pullukat. Ei siis ravitsemushuolia just nyt. Mutta antakaa vinkkejä, miten saan lapsen nukkumaan pitempiä jaksoja! Parin kuukauden ikäisenä hän veteli jopa 9 tuntia putkeen, nyt neljäkin tuntia on jo saavutus. Viime yönä tuli heräämisennätys,  7 kertaa. Ja valveilla päivällä hän on ihan aurinkoinen ja voi hyvin. Meidän ihana vauva.