Sanotaan, että parisuhteen tulee voida hyvin ennen lapsen tuloa, sillä lapsi ei ainakaan korjaa parisuhdetta. Allekirjoitan tuon ilman muuta. Lapsen tulo kuormittaa aikuisten elämää niin paljon, että pitää olla paljon kärsivällisyyttä ja kypsyyttä kestää oman ajan menetys, ja erityisesti se, ettei enää ole ajankäyttönsä herra.

Vielä keskeisemmältä tuntuu, että ihmisen psyyken tulee voida riittävän hyvin, kun lapsi tulee. Ainakin mun kohdalla lapsen tulo on laukaissut monia omia käsittelemättömiä traumoja ja lapsuuden tuntoja. Se on myös herättänyt kysymyksiä erillisyydestä ja yhteenliittymisestä. Olen vasta lapsen tulon myötä ruvennut kaipaamaan tiettyä erillisyyden tunnetta elämääni. Se tulee esiin halussa olla hetkittäin aivan yksikseni tai esim. nukkua pari tuntia yksin, ilman muita ihmisiä. Kummaa, sillä tähän asti en ole tunnistanut tuollaista tarvetta kovinkaan vahvana.

Keskustelin siskoni kanssa asiasta, ja hänessä on sama erillisyyden tarve hyvin voimakkaana ja tulee esiin erityisesti suhteessa hänen puolisoonsa. Sisko tarvitsee paljon enemmän "omaa " aikaa kuin puolisonsa. Tajusimme, että meidän perhetaustaamme kuuluu tietty yksinolemisen ja erillisyyden luontevuus ja tarve. Halusimme sitä tai emme. Erilaisesta taustasta ponnistavan puolison voi olla vaikea ymmärtää sitä.

Vauva-rakkaani voi hyvin ja lihoo päivä päivältä. Hän piereskelee turhan paljon, puklailee ja kakkaa hirveän paljon. Kärsii jonkun verran vatsavaivoista siis. Nukkuu kuitenkin yöllä yhä pari jaksoa ihan hyvin. Aamu alkaa hänelle nyt jo neljän tienoissa, mikä ei sinänsä ilahduta meitä vanhempia. Eilen ostin hänelle hellehattuja, jotka kaikki ovat vielä aika isoja, mutta tarpeen. Ja helteitä varten ostin myös Ruskovillan bodin ja hihattoman potkupuvun, bambusilkkiä. Että suojaisivat auringolta mutta olisivat vilvoittavia.