No niin, nyt meilläkin on sitten riidelty omasta ajasta, lapsenhoitoajasta ja yhteisestä ajasta.

Mies tahtoisi enemmän aikaa omille hommilleen.  Kysymys ei ole ainoastaan palkkatyöstä, vaan sellaisesta omistautumisesta omalle tekemiselle, josta hän on haaveillut vuosikausia. Lapsen syntymä tuntuu taas lykkäävän hänen haaveitaan uppoutua omille töilleen.

Minä tahtoisin enemmän aikaa yksinoloon. Siis sellaista aikaa, jolloin voin joko hoitaa omia asioitani tai vain olla ja hoitaa itseäni.

Kumpikin arvostaa yhteistä aikaa, mutta minä en halua olla koko perheen yhdessäoloaikana päävastuussa lapsesta aina. Kahdenkeskistä aikaa meillä on ihan kivasti, lähes viikoittain käydään jossain kodin ulkopuolella. Perheen kesken ollaan myös aika mukavasti.

Riita oli hiljainen mutta rajunpuoleinen. Muutaman tunnin eri paikoissa olemisen jälkeen pyysimme toisiltamme anteeksi, emme vatvoneet asiaa enää juurikaan, ainoastaan totesimme, että sovitellaan aikatauluja ja että kaikkien osapuolten edut pitää ottaa huomioon. Lapsen etu on luonnollisesti ensisijalla, mutta kyllä meille aikuisillekin jotain jää.

Katsotaan nyt, kuinka päästään eteenpäin. Mun tunteeni ovat usein hyvin vahvoja, ja olen melkein heti pakkaamassa kamojani ja häipymässä (siis en OIKEESTI, mutta tuntuu siltä). Kun sitten muistelin tuohduksissani, että ai niin, tämä on niitä TAVALLISIMPIA lapsiperheen riidan aiheita, niin sekin jo helpotti. Eli ei meidän tilanteessamme ole mitään ainutlaatuisen hankalaa, ihan tavallisen hankalaa vain.

Sitä paitsi mulla ei ole pahemmin valittamista miehen sitoutumisesta lapsenhoitoon. Hän on hyvä ja hellä isä. Parisuhteen puolella on nyt viileämpää, ja siitä huolesta kai mun tunteenikin kumpuavat.