Viimeistään James Bond -leffa todisti, että sikiö sisälläni on elossa ja liikkuu. Elokuvan tehosteäänet saivat tulevan pikku lapsoseni elämöimään mahassani ennen tuntumattomalla tavalla. Hän suorastaan myllersi ja möyri. Toinen vastaava tilanne tuli eteen, kun raukka joutui kuulemaan livenä oopperamusiikkia. Kyllä siellä joku kuulee ja reagoi.

Viime päivät olen miettinyt synnytystä. Kuinka siihen oppisi suhtautumaan rohkeasti ja antautuvasti. Onko hyviä neuvoja?
Tiedän, että mietin epäoleellisia, mutta eniten pelottaa: että voimat loppuvat kesken, että paikat repeävät, että välilihaa leikataan vastoin tahtoani. Että minua ei kuunnella, vaan kohdellaan kuin tusinapotilasta, lääketieteen kohteena. Että en luota kätilöön ja tukihenkilööni, kuka se sitten lieneekin.