Olenko luontaisesti äiti? En varmaankaan, mitä tulee realiteetteihin. Tietenkin olen biologisilta valmiuksiltani ollut potentiaali äiti liki 30 vuotta, isoimman osan tähän mennessä eletystä elämästä. Muutama tuttava on sanonut mulle, että en ole heidän mielestään ollut koskaan äiti-tyyppiä. Se on jotenkin loukannut, koska nyt mä kuitenkin OLEN äiti. Ja tunnen olevani vielä aika kiva äiti lapselleni aika usein. Ihmeellistä, jos pitää todistaa jollekin toiselle ihmiselle omaa äitiyttään. Hohhoijaa. Huomaan myös, että koska  yritän olla aika rehellinen tuntemuksissani ja myös kertoa niistä huonommistakin fiilareista muille, niin sitä voidaan käyttää minua vastaan ja puhua sitten, etten oikein ole äitityyppi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että äitiyden rankkuudesta ja äidiksi tulemisen kipukohdista pitää voida puhua mahdollisimman suoraan ja rehellisesti, sillä muuten me vain luomme toisillemme kamalia suorituspaineita ja heikkoa itseluottamusta, koska luulemme aina, että muilla menee hyvin tai ainakin paremmin kuin itsellä, ja tulemme yhä onnettomammiksi.

Joten tunnustan: jaksan tätä pikkuvauvavaihetta ihanan lapseni kanssa rimaa hipoen. Jaksaakseni tarvitsen paljon järjestelyjä: hoitajan lapselle silloin tällöin, yhteistä aikaa miehen kanssa, univelan nukkumista silloin kun joku toinen huolehtii lapsesta (yleensä lapsen isä aamuisin kun ehtii). Tänään on ollut sellainen henkinen tankkauspäivä: tuttu tyttö tuli vauvaa vaunuajeluttamaan ja minä menin kuntosalille ja sitten vielä hoitaja jatkoi meillä kotona sen aikaa kun kävimme miehen kanssa saunassa ja saimme myös harrasta vähän seksiä. Tällaiset järjestelyt tekevät minut rennommaksi ja jaksavammaksi kaiken velvollisuuselämän keskellä.