Mieli hyvä, vaikka valvoin viime yönä kolmisen tuntia. Unettomuuteni on helpottanut viime viikolla, ja olen selvästi saanut kerättyä voimia. Laskettuun aikaan kymmenisen päivää.

Synnytys mielessä, juttelen mahassa olevalleni, että saapi tulla jo, ei haittaa vaik vähän etuajassa olisi. Ei tunnu vielä merkkejä synnytyksestä, eikä kohdunsuukaan tunnu erityisesti muuttuneen. Supistelukin on vähäistä ja kivutonta. Ei mitään kuukautiskipujuttuja, tosin en ole niitä yleensäkään tuntenut. Viimeisten päivien ja viikkojen psyykkaus on tätä: lepoa ja rauhaa, synnytyksen miettimistä positiivisella mielellä, lapselle juttelua, hengittelyä eri tavoin. Kun alkaa voimien määrä epäilyttää, yritän muistaa, ketkä kaikki ihan sekopäät ja heikkopäiset ovat kuitenkin lapsia tähän maailmaan saaneet. Miksen siis minäkin siitä joten kuten selviäisi. Ja toisaalta tyylipisteitä ei kai jaeta. Lopputuloksella eli lapsella on sitten merkitystä, ei mun suorituksella. Jos hengissä molemmat ( lapsi ja minä, tai peräti kaikki kolme: lapsi, isä ja minä) selvitään, niin ollaan jo voiton puolella.

H-hetkeä odotellessa jatkan silittämistä, tavaroiden järjestelyä kotona. Vielä pitäis ne vauvan vaatteet pestä ja lakanoita hänelle ommella. Hoitopöytä on rakennettu ja maailman hienoimmat vaunut odottavat käyttäjäänsä.

Vauva potkii ja sätkii vielä aivan hillittömästi mahassa, ei todellakaan ole vielä kiinnittynyt ja rauhoittunut. Viime viikon rauhoittuminen oli varmaankin hänenkin väsymystään mun sairastamisen jäljiltä.

Kotona on tosi kiva olla, mies on päivä päivältä fantastisempi ja järkkäilee lapselle kaikkea kivaa. Nyt myös puhutaan asioista ja harrastetaan herkkiä hetkiä kera ja ilman seksin. Ja syödään hyvin. Eilen käytiin elokuvissa ja taidenäyttelyssä, kun vielä voitiin. Ehkä vielä toisenkin kerran ehditään...

Kaikki raskauden tuomat hankaluudet, unettomuus, levottomat jalat ja närästys, ovat viime aikoina selvästi helpottuneet. Eivät loppuneet, mutta olo on nyt mukavan seesteinen. Auts, lapsi pyörii ja potkii nyt TOSI kovaa.