Alkio mahassa kasvaa. Meillä siitä ei puhuta, elellään vaan. Mies on hiljainen, ei juuri koske minuun, mutta käyttäytyy korrektisti koko ajan. Huolehtii kodista, auttaa takkia päälle, replikoi vähäiset sanansa nätisti.

Ihmettelen kärsivällisyyttäni. En painosta häntä, en kysele, en hätäile. Olen vaan ja yritän toimia parhain päin. Olla vaarantamatta mahdollisen tulevan lapsen elämää, pitää itsestäni hyvää huolta henkisesti ja fyysisesti.

Ensi viikonlopun jälkeen pitäisi varmaan keskustella. On aika päättää, mitä tehdään. Jos meidän välinen keskustelu tässä välissä on hyödytöntä, ehkä on parempi, että kumpikin tykönään punnitsee asioita.

Olisi kamalaa purkaa tämä suhde, erota. Aborttia en enää edes tosissani harkitse, enkä adoptiotakaan. Sehän olisi ihan höhlää: ensin syntyisi 9 kuukauden tunneside lapseen, sitten antaisi lapsen pois, vaikka elämäntilanne on ulkoa päin katsoa aivan mainio. Mulla eikä meillä ole mitään todellista syytä heittää lasta pois. Kysymys on mukavuudenhalusta, mikä on ihan ymmärrettävää. Halutaanko lapsi tähän viemään yhteinen elämämme uusille raiteille. Mies haluaisi jotain ihan muuta. Hän haluaisi elää vapaata kahden aikuisen liittoa, jossa ei tarvitse huolehtia enää jälkeläisistä. Hänellä niitä on ennestään, aikuisia.

Keskenmenon pelko on kova. Jokainen ilman ongelmia sujunut päivä on helpotus.