Palasimme joksikin aikaan kaupunkiin. Onpa ihanaa olla taas kotona ja ihmisten ilmoilla! Paljon parempi fiilis elämästä täällä, kun voi lähteä kaksikin kertaa päivässä vaunukävelyille ja katsella maailmaa eri kulmista. Tulevia haasteita ovat taidenäyttelyt, joihin olen ajatellut lapsen kanssa lähteä piakkoin. Siitä ilosta minua muistutti toinen vanhoilla päivillään lapsen saanut äitikaverini. Hän sanoi heränneensä hieman liian myöhään kulkemaan näyttelyissä. Nyt kun lapsi on vielä pieni ja nukkuu paljon eikä kävele, äiti saa "omaa aikaa" kulkemalla taiteen perässä LOISTAVA IDEA!

Haluan aloittaa luultavasti Kiasmasta, koska siellä on ainakin hyvät tilat kulkea vaunujen kanssa. En tiedä, onnistuvatko vaunuajelut ihan joka galleriassa. Olisi myös tavattoman kiva kokeilla vauva-äitileffoja, kunhan joku niitä taas järjestäisi. Luin lasten tai vauvojen lehdestä raskausaikanani näistä tapahtumista. Voisivat virkistää.

Ahdistukset eivät ole kokonaan hellittäneet, vaan tulevat vieraiksi silloin tällöin. Elämä tuntuu hetkittäin huonolta, vaikka asiat ovat kunnossa: lapsi on terve ja varsin tavallinen (ei tavallista vaikeampi tai helpompi, ihan ok), mies osallistuu yhteisiin juttuihin kiitettävästi ja minäkään en ole aivan raatoväsynyt. Pitäisi olla tyytyväinen. Mutta. Jostain ne ikävät tunnelmat pomppaavat takaisin yhä uudestaan. Tuttava sanoi, että hormoneista on varmasti yhä kysymys, kun tunteet hyppivät niin äärilaitoihin.