Olen aina halunnut lapsia. En ole mikään leikkitäti, en todellakaan jaksa lällytellä aamusta iltaan kenen tahansa pienen ihmisen kanssa. Mulla on kuitenkin tarve rakastaa, jatkaa sukua, muodostaa perhe.

Kyselen itseltäni, olenko itsekäs, jos pidän lapsen. Mies kärsii asiasta nyt suunnattomasti, ei saa oikein nukuttua, ottaa minuun etäisyyttä. Syyttää hiljaisesti minua. Hän tuntee olevansa ansassa.

Ja kuitenkin, alusta asti kaikki on ollut puoleltani selvää. Olen kertonut lapsihaluni, hän on voinut ehkäistä sen mukaan kuin on katsonut tarpeelliseksi. Hän ei ole hankkiutunut steriiliksi, hän ei ole tuntenut tarvetta käyttää kondomia kuin ovulaation aikana. Olen jopa tolkuttanut hänelle, että raskaaksi voi tulla kaikesta huolimatta, myös katumuspillereiden jälkeen. Ja kertonut etukäteen, etten sitten mahdollisen vahingon sattuessa aio tehdä aborttia.

Nyt olen raskaana ja mies ihmeissään. Rakastamani mies.