On se vaan hienoa, että saan kokea tämän kaiken: kasvun äitiyteen, uuteen ja erilaiseen olotilaan ja maailmaan. Tämä on paljon vaativampaa kuin lapsen synnytys, tämä oma syntyminen/kasvaminen äidiksi. Ja kuitenkin alan jo aavistaa, miten rikas ja hieno matka on nyt aluillaan.

Olen nauttinut hienosta päivästä vauvan kanssa, ja edeltävä yökin toi uskoa elämään: me harjoittelimme lapsen kanssa yörytmiä siten, että en joka itkuun antanutkaan tissiä, vaan isänsä meni lapsen luo silloin, kun lapsi oli vastikään syönyt, mutta heräsi silti johonkin epämääräiseen, kuten omaan pieruunsa! Vauva huusi kyllä aikansa, ja minulla oli sydän murtua, mutta juuri ja juuri pinnistelin omassa vuoteessani. Aamulla lapsi sitten yllättäen nukkui pitkään ja olimme miehen kanssa tosi tyytyväisiä siitä, että saatoimme itse herätä kerrankin ennen lasta. Teimme eilen, kuten tänäkin iltana, sen uuden eleen, että imetettyäni mieheni laittoi vauvan omaan sänkyyn ja nukutteli hänet, en siis minä tissille, kuten olen tottunut tekemään.

Kiinnostavaa seurata, miten homma jatkossa sujuu. Yritämme antaa vauvalle paljon läheisyyttä päiväsaikaan ja totuttaa hänet nukkumaan yöaikaan.