Kyllä, me kuulumme mieheni kanssa "puolueeseen", jonka mielestä yli yksivuotiaan kanssa on tosi paljon rennompaa elää kuin pikkuvauvan. Tiedän, että jotkut ovat toista mieltä, koska aluksi monen vauva vain syö ja nukkuu ja ON.
Meidän tyttäremme ei ole koskaan ollut sellainen OLEVA vauva, vaan hän on  kaivannut liikettä ja seuraa aivan ensimmäisestä elinpäivästään saakka. Juuri nyt meillä on kylässä nelikuinen sukulaistyttö, joka sen sijaan makoilee vain lattialla suurimman osan hereillä olostaan. Ja viihtyy. Eli on ihan eri asia olla sellaisen lapsen vanhempi.
Me tykätään erityisesti käsillä olevasta ajasta oman pilttimme kanssa. Hän kävelee ja melkein juoksee, nauttii kaikkeen uuteen tutustumisesta, riehuu pihalla hiekalla ja pusikoissa, syö pääasiassa itse, käy potalla, syö rintaa kun huvittaa, nauraa, kommunikoi ja hapuilee sanoja. Ja ymmärtää suurimman osan puheesta, ihan hämmästyttävän paljon.
Oloni vapautuu koko ajan, enkä enää tunne olevani niin tavattoman kiinni lapsen tarpeissa koko ajan. Vaikka tietysti olen, ja täytyyhän tuon ikäistä vahtia koko ajan silmä kovana. Mutta OLONI on erilainen kuin vauvavaiheessa.
Minusta on tavattoman kivaa olla ÄITI, vaikka melkein päivittäin mietin asioita, jotka ovat lopullisesti muuttuneet lapsen myötä. Ihan kaikkea muutosta ei ole helppo hyväksyä vieläkään: mm. sitä, että pitää aina katsoa lapsen perään, ei voi koskaan ajatella vain itseään. Että omiin henk koht töihin ei ole aikaa siinä määrin kuin ennen.
Teimme tänä kesänä työnjaon miehen kanssa: joka toinen päivä toinen meistä saa uppoutua muutamaksi tunniksi omiin hommiin toisen ollessa lapsen kanssa. Illat ja iltapäivät vietetään sitten yhdessä. Toimii hyvin, mutta samalla tajuaa, miten vähän aikaa on nykyään käytössä. Pitää olla nopea ja määrätietoinen saadakseen hommat hoidettua.
Mutta elämä on joka tapauksessa nyt kivaa. Tällä kokoonpanolla aiotaan elellä hamaan tulevaisuuteen.