Jos kaikki menee hyvin, olen viimeistään parin viikon kuluttua äiti-ihminen! Tuntuu kovin epätodelliselta, vaikka maha kiristää minussa ja lapsi potkii ja elämöi muistuttaen olemassaolostaan.

(Kylläpä on raivostuttavaa, että netti tökkii usein. Päivitin eilen blogiani, mutta eipä se tullut ikinä perille.)

Eilen oli hyvä ja energinen päivä, ompelin lapselle ja hoitelin asioita. Nyt eletään aikaa 39 + 6, ja jännitystä voisi olla jo ilmassa. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka lapsemme päättäisi olla täsmällinen ja tulla "virallisena" päivänä...

Elämä on tuntunut upealta viime päivät, tosin viime yönä taas valvoin levottomien jalkojeni takia. Se on maailman raivostuttavin raskausvaiva, koska siihen ei mun kohdalla ole löytynyt mitään loogista apua. Toisinaan uni onnistuu loistavasti, sitten yhtäkkiä kaikki on perseellään ja hermot menevät hetkessä. Onneksi viimeöinen valvominen jäi kolmeen neljään tuntiin, ja sainkin jos sitten nukuttua kolmesta seitsemään. Yhtäjaksoinen muutaman tunnin lepo on ihan toista kuin puolituntiset torkahtelut.

Tänään ajattelin kuitenkin levätä päiväunien verran, sitten meikata ja laittautua kaupungille asioille ja ehkäpä myös elokuviin. Jännää, miten tärkeältä tuntuu laittautua nyt kun on viimeisillään raskaana. Se piristää kummasti oloa ja kohentaa mielialaa ja itsetuntoa. On mahtavaa tuntea olevansa Nainen iso maha pystyssä. Eikä mikään synnytystä malttamattomasti odottava kone. Onneksi mieheni suhtautuu muhun koko ajan ihaillen ja arvostaen, eivätkä hänen seksuaaliset halunsa selvästikään ole vähentyneet raskauden edetessä. Syksyllä kaikki oli toisin, kun hän pähkäili tämän tilanteen ja ristiriidan kanssa. Tuolloin meillä oli pisimmät seksitauot ikinä. Olin jo hetken epätoivoinen, sillä sellainen ei kyllä loputtomasti vetele.

Eksyin pari päivää sitten lukemaan kauhutarinoita synnytyksistä ja erityisesti repeämistä ja "parantumattommista" välilihanleikkaushaavoista. Ei olis kannattanut, sillä aloin taas pelätä ja kauhistella. Tänään ajattelin kirjata vihdoin paperille synnytykseen liittyvät toiveeni, joita toivon kätilön ja sairaalahenkilökunnan kunnioittavan niin pitkälle kuin mahdollista. Yksi toive on episiotomian välttäminen ellei se näytä aivan ehdottoman tärkeältä lapsen terveyden tai mun terveyden kannalta. Nykyään se ei enää ole rutiinitoimenpide, mutta kuulemma vanhemmat kätilöt suosivat sitä yhä, samoin kuin vanhemmat kätilöt kuulemani mukaan vieläkin saattavat leikellä ilman puuduttamista. Äitini kertoi, että niin tehtiin mun synnytyksessä, puudutettiin vasta sitten kun ommeltiin. Ei o kivaa, sanon minä.

No, eipä kannata näitä vatvoa tämän enempää, vaan ajatella positiivisesti: synnyttäminen on mulle kohta koittava ainutlaatuinen kokemus, jossa auttaa mun mukaan meno hyvällä mielellä. Otan vastaan oman kehon merkkejä, kuuntelen niitä ja yritän hengitellä ja rentoutua aina kun mahdollista. Ja käsittääkseni kannattaa keskittyä siten, ettei leyhytä voimiaan turhiin asioihin, lopussahan pitää jaksaa vielä punnertaa lapsi uloskin. Mieheni uskoo mun selviävän, miksen siis itsekin asennoituisi niin?