torstai, 5. marraskuu 2009

TA DAA, työtä pukkaa

Kivaa kertoa, miksi en ole vähään aikaa kirjoittanut: uusi työpaikka on vienyt minusta mehut jo kahden kuukauden ajan.

Sain kuin sainkin lopulta töitä, ja työpaikka on paljon parempi kuin pahimmissa kuvittelin. Haeskelin jo tosi huonopalkkaisia lyhyitä pätkätöitä epätoivoissani. Lopulta sain uuden haastavan työn, josta maksetaan varsin mainiosti. Ah mikä helpotus. Aktiivinen työnhaku kesti puolisen vuotta.

Tämä toivottavasti rohkaisee muita, jotka ihmettelevät miksei kutsuta edes haastatteluun. Minäkin hermoilin sen vuoksi monet kerrat.

Lapsi voi hyvin, mutta joudun kyllä rajoittamaan muita menoja rankasti. Yritän olla erityisen aktiivinen hänen kanssaan nyt, kun työ vie aikaani enemmän kuin ennen.

keskiviikko, 24. kesäkuu 2009

Olisit nyt vaan lapsen kanssa kotona vielä

Kävin pitkästä aikaa työpaikkahaastattelussa. Haastattelu meni hyvin, ja haluaisin tämän paikan kovin mielelläni. Tapasin kotimatkalla tutun, joka ihmetteli hinkuani takaisin työelämään:

Miksi pidät kiirettä työhön menon kanssa? Lapsi on niin vähän aikaa pieni, hän sanoi.

En viitsinyt kertoa, että lapsi on jo puolipäivähoidossa päiväkodissa ja että minä olen etsinyt töitä viime aikoina jo ihan tosissani; rahat loppuvat pikku hiljaa. Omasta mielestäni en pidä kiirettä, vaan yritän päästä takaisin työelämään. Lapsen kanssa on tosi nastaa, mutta tuntuu lomalta olla välillä suorittamassa esim. jotain työtehtävää. Lapsen kanssa on nimittäin myös huomattavan raskasta. Ilmeisesti stressaan vieläkin liikaa ja yritän ehkä liikaa. Jotenkin se, että kaksivuotiaamme on todellakin perheenjäsen ja ihan luonnostaan osa meitä, ei vieläkään ole ihan mennyt mulle jakeluun. Tunnen sellaista hoitovelvoitetta suuren osan ajasta, sen sijaan että relaisin ja vain vaikka OLISIN lapsen kanssa.

 

 

maanantai, 18. toukokuu 2009

Töitä ei löydy lapsen saannin jälkeen

Olen puulla päähän lyöty: sain juuri kuulla, etten tullut valituksia työpaikkaan, johon minua pyydettiin hakemaan.

Reilut kaksi vuotta sitten jäin äitiyslomalle työpaikasta, jossa olin 4-5 vuotta työskennellyt määräaikaisilla sopimuksilla. Äitiysloman jälkeen töitä ei enää ollutkaan, ja minua myöhemmin taloon tullut on vakinaistettu ja tilallenikin on otettu uusi tyyppi.

Olen hakenut monia työpaikkoja kohta puolitoista vuotta, ja mikään ei ole tärpännyt. Minut on pyydetty vain kolmeen haastatteluun, ja joka kerta on tullut viime metreillä kylmä suihku; kiitos ei.

Ai että miltä tuntuu?

En ennen tiennyt, että töiden saaminen voisi olla jotenkin näin hankalaa.

Meidän oli tarkoitus ostaa uusi asunto perheelle, mutta päätin odottaa työpaikka-asiassa tätä viimeisintä päätöstä. Se tuntui hyvin varmalta, sillä haastattelija kertoi olevansa minusta hyvin innoissaan. Kaikki perheen päätökset makaavat nyt paikoillaan, kun ei ole tietoa työstä ja asumisratkaisuista. Jos muutetaan, pitäisi voida hakea pikaisesti päivähoitopaikkaakin.

Onneksi on rakastava mies, toimiva parisuhde, onnellinen lapsi ja hyviä ihmissuhteita muutenkin. Mitäköhän sitä tästä eteenpäin elämällään tekis? Tuntuu myös aivan pöyristyttävältä tajuta, että olen parhaassa työiässä oleva erittäin osaava nainen.

 

maanantai, 20. huhtikuu 2009

Korvatulehdus ekaa kertaa

Nyt on sitten meidän piltti saanut ensimmäisen antibioottikuurinsa. Hänellä todettiin viime viikolla korvatulehdus, ja me helpotuimme.

Helpotuimme siksi, että itkuisuudelle ja raivokkuudelle löytyi syy. Ensimmäisen lääkeannoksen saatuaan lapsi rauhoittui muutamassa tunnissa. Emme osanneet heti epäillä korvia, koska lapsi oli ollut räkäinen ja yskäinen jo kuukauden ajan, eikä hän pidellyt korviaan ja kysyttäessä korvat eivät olleet hänen mukaansa kipeät. Mitä opimme tästä?

Alle kaksivuotiaan vastaukset ovat vähän niin ja näin.

Toivotaan nyt, että lapsi paranee ja voi parin viikon kuluttua viettää 2-vuotisjuhlaansa rauhallisissa merkeissä. Lapsemme sairastaminen tuntuu siltä, kuin itsekin sairastaisin, ihan fyysisesti siihen tilaan menee jotenkin mukaan. Ihmeellistä, vai mitä.

 

torstai, 26. maaliskuu 2009

Lapsi päiväkotiin, aikuiset etsivät onnea

Lapsi meni päiväkotiin. Mielellään. Pieniä häiriöitä on ollut, koska ryhmä on aika iso ja tavarat tuppaavat menemään sekaisin. Aika usein lapsi tulee kotiin jonkun toisen vaatteissa.

Yllättävän sulavasti tuo siirtyminen laitoselämään on sujunut. Tietenkin lapsemme, vuosi ja 11 kk, on aluksi vain reilut viisi tuntia tarhassa. Se riittää ihan hyvin. Päivä sisältää ulkoilua, leikkiä, ruokailua ja unta.

Mulla oli aika isojakin ennakkoluuloja päiväkotia kohtaan. Eniten olen ollut huolissani siitä, että lapsi saa niin vähän henkilökohtaista huomiota isoissa ryhmissä. Haluaisin että lapsella olisi mahdollisimman turvallinen olo, missä sitten onkin.

Kaiken tämän koti-perhe-lapsi-puuhastelun ohessa on surullista välillä tavata tuttuja, joilta puuttuu jotain olennaista: perhe, jonka he haluaisivat. Tapasin pitkästä aikaa vanhan kaverini, miehen, joka kertoi lapsettomuudestaan. Ovat olleet 12 vuotta naimisissa, eikä lasta kuulu. Hoidot he lopettivat kesken, ilmeisesti oli liian rankkaa. Nyt vaimo on jo 42-vuotias. 

Tuntuu siltä, että maailmani on nyt kahtia: toisella puolella liuta lapsiperheitä, toisella puolella perhe-elämää ja lapsia kaipaavia aikuisia, jotka joutuvat ponnistelemaan kestääkseen pettymyksiään. Ihan kaikki eivät toki munkaan tutuista lapsia halua, mutta siinä kohtaa hyvä parisuhde yleensä on entistäkin merkityksellisempi. Ja jos sitäkään ei tahdo saada, niin...

Siteeraan kaveriani, joka jäi vastikään yksin: Pää pystyy ja kohti uusia pettymyksiä!