Kuvittelen, annan itselleni hetkeksi luvan kuvitella, millaista olisi, jos saisin tämän vatsassani kasvavan lapsen.

Minusta tulisi äiti ensi huhtikuussa. Minä olisin äiti, rakkaani olisi isä. Täällä kodissamme meitä olisi kolme, yrittäisimme mahtua ja sopeutua. Äh, en osaa kuvitella mitään onnellista yhteiseloa. Sen sijaan näen kärttyisen miehen, joka kiusaantuu lapsen viemästä huomiosta, miehen, joka vetäytyy yhteisestä perhepiiristä omiin oloihinsa, maalle, toisiin syleihin huomiota ja hellyyttä hakemaan.

Raskauden oireet nyt: pissattaa tämän tästä, veren sokeri laskee herkästi ja pitää syödä tai juoda usein. Väsyttää usein, viime yöt olen nukkunut kuin tukki. Rinnat ovat piukeat, kireät, kutisevat. Ne ovat kasvaneet entisestään, rintaliivit lähes pursuilevat. Naamaan on tullut näppylöitä, alapää kutiaa ja saatan kärsiä hiivatulehduksestakin.

Viimeksi eilen eräs tuttava kyseli, haluanko joskus lapsia, mitä olemme päättäneet tehdä. Kiva vastailla ympäripyöreitä tai jopa selitellä, että eihän me, mitäs me nyt jne. Yhä pitää takoa päähän tässä tilanteessa: kärsivällisyyttä. Joskus tämä vielä selviää. Olenko ensi viikolla yksineläjä, yksinhuoltaja, keskenmenijä, abortintekijä vai tapahtuuko joku pelastava ihme?