Tänään tajusin, miten onnellinen olen.

Vietän uskomattoman mukavaa elämää lapsen ja miehen kanssa. Hommia riittää ilman oikeaa työpaikkaakin, ja rahaa on just ja just elämiseen ja mies avittaa tarvittaessa, jos halutaan hieman nautiskella elämästä.

Olen vain viime aikoina ollut niin huolten täyttämä, etten olen tajunnut, että tässähän se elämä nyt on. Olen hakenut töitä ja ihmetellyt kun ei tule kutsuja haastatteluihin. Huolettaahan se luonnollisesti. Mutta toisaalta, eihän mun tarvitse saada sitä työtä ihan vielä, riittää kun ensi vuonna. Ammatillinen itsetunto tuppaa heittelemään, ja muutenkin olen sellainen huolikeskeinen ihminen toisinaan.

Tänään hakiessani lasta puistosta tajusin, ettei näin leppoisaa elämää voi elää enää sitten, kun olen oikeissa töissä ja lapsi hoidossa. Pitää herätä aikaisin aamulla kelloon, tehdä nopeasti aamutoimet, viedä lapsi hoitoon, mennä töihin, onnistua työssä, mennä kaupan ja tarhan kautta kotiin ja omistautua perheelle. Ja iltamenoihin tulee ihan erilainen rajoitus sitten. Nythän voin lähteä useinkin ulos, koska olemme molemmat niin paljon lapsen kanssa ympäri vuorokauden. Ja jos ei saada lastenhoitajaa, niin toinen meistä jää lapsen kanssa ilman, että tarvitsee pelätä aiheuttavansa lapselle traumoja ainaisesta poissaolosta.

Kunpa osaisin nyt nauttia ja olla olooni tyytyväinen edes viikon verran (se on muuten pitkä aika).

Lapsi voi hyvin ja on käsittämättömän hyväntuulinen aamusta iltaan. Nukkuu taas kunnolla, noin 12 tunnin yöunet. Ah miten kiitollinen siitä olenkaan.