Miten tämä nyt näin menee? Itken kun mies soittaa ja muuttaa ennakolta sovittuja aikataulujaan ja matkasuunnitelmiaan. Hermostun, kun tuttu puhuu raskaudestani väärien korvien läheisyydessä. Vittuunnun, kun kollega vitsailee raskaudestani: sua pitää nyt kohdella silkkihansikkain.

Ärtymys on ihan pinnassa, itku tulee yleensä väärällä hetkellä, puolustusreaktioissa löytyy.

Ärsyttää, kun KAIKKI tuntuvat antavan ohjeita mm. siitä, miten kauan lapsen kanssa on oltava kotona, miten kauan imetettävä. Sitten ne tietävät myös, että rankkaa tulee, valvottuja öitä, että lapsi pitää nukuttaa parvekkeella, että vauvan vaatteet voi mökillä pestä nyrkkipyykillä, "ei siinä mitään koneita ole ennenkään tarvittu". Hitto, että rasittaa. Entä jos haluan sittenkin järjestää elämän ihan omalla tavallani. Yksi periaatteeni voisi vaikka olla se, että aikaa ja huolenpitoa annetaan ensisijaisesti lapselle, sitten isälleen, sitten vasta hoidetaan pyykit ja siivoukset ja sen sellaiset. Pesulaan vaan ja maksettua apua kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin niin kauan kuin rahat riittävät.

Maalla kesällä en aio harrastaa kestovaippoja, vaikka mieli tekisi. Ehkä kokeilen ennen maalle menoa tai syksyllä kaupunkiin palatessa? Kannattaako? Jos imettäminen tuntuu siedettävältä, teen sitä niin kauan kuin minusta ja lapsesta hyvältä tuntuu. Oma äitini imetti vain hetken ja potee siitä yhä syyllisyyttä. Minusta se on pöyristyttävää. Elossa ollaan joka tapauksessa. No, mun suvaitsevaisuuteni ulottuu myös ajatukseen imettämisestä vaikka kouluikään saakka ( sori pieni liioittelu). On ihan hullua, että näissä asioissa esitetään niin kovin jyrkkiä kantoja toisten ihmisten ratkaisuja kohtaan.

Minusta olisi myös ideaalia olla kotiäitinä vuositolkulla, vaikk loppuikäni. Mutta. Ensimmäinen kriteeri on se, viihdynkö lapsen kanssa kotona. Siitä mulla ei ole aavistustakaan vielä. Ehkä viihdyn, ehkä en. Jos tykkään olla lapsen kanssa, niin pyrin järjestämään mahdollisuuden olla mahdollisimman kauan kotona. MUTTA. Rahaa meidän perheeseen on tultava jostain. Ja se työntekijä taidan olla minä. Miehellä on epämääräisiä ja satunnaisia tuloja, hyvässä lykyssä joskus paljonkin, mutta vain hänen tulonsa eivät meitä pitkään elätä. Ja mulla on ISO asuntolaina ennestään. 

Jos Suomessa haluttaisiin, että maahan syntyy paljon lisää lapsia, se olisi helppo järjestää: turvataan perheille toisen vanhemman minimikansalaispalkka ainakin lapsen kolmena ensimmäisenä elinvuotena. Ei haittaisi vaikka rahaa tulisi kouluikään saakka. Minä ilmoittautuisin kiireesti talkoisiin, hankkisin niin monta lasta kuin ehtisin vielä. Mies olisi tietenkin vastahakoinen, mutta kun hänelle selviäisi, miten hyvin meillä olisi talousasiat, niin eiköhän hänkin ennen pitkää taipuisi...