Ahdistus on tuttu vieras tuoreelle nelikymppiselle äidille. Ei voi mitään. Mutta on todella helpottavaa huomata, että päivä päivältä alkavat uuden elämäntilanteen palikat asettua uuteen järjestykseen, ehkä alati muuttuvaan, mutta kuitenkin.
Pari päivää sitten harrastettiin ensimmäistä kertaa kunnollista, hyvää seksiä miehen kanssa. Siihen meni siis reilut kaksi kuukautta synnytyksestä. Käytettiin liukastetta reilusti, eikä tällä kertaa sattunut, vaan tuotti molemmille reippaasti nautintoa. Lapsi oli saatu nukkumaan ja meillä oli mukavasti aikaa ja rento tunnelma. Aiemmat aktit olivat olleet enemmän tai vähemmän teknisiä, ja mua oli sattunut jonkun verran. En oikein tiedä mikä sattui, mutta ainakin limakalvojen kuivuus vaivasi liukasteista huolimatta.
Olemme yrittäneet nauttia kesästä muutenkin kuin lasta ihastellen. Syöneet herkusti, saunoneet ja tavanneet ihmisiä jonkun verran. Autoilukin sujuu lapsen kanssa, hän alkaa olla jo aika tottunut kulkija. Välillä vauva saa silti raivareita sekä turvaistuimessa että vaunuajeluilla. Jostain syystä meidän lapsi ei halua erityisesti nukkua vaunuissa eikä ulkona. Ja minusta olisi niin kiva kävellä pitkiä lenkkejä vaunujen kanssa.
Tänään päätin, että yritän kaikesta huolimatta totuttaa hänet vaunu-unille, ihan oman ulkoilu- ja liikuntatarpeeni takia.
Tiedoksi kaikille tuoreille äideille, joita ehkä ahdistaa: meitä on paljon, emmekä ole huonoja tai epäkypsiä, ehkä ennemminkin herkkiä ja turhankin vastuuntuntoisia. Siitä vastuuntunnosta voi nimittäin aiheutua paineita aika tavalla.
Mieheni onneksi heräsi ymmärtämään mua, kun alkoi ahdistaa maksimaalisesti. Ensin hän ajatteli mun vain kiukuttelevan, kunnes tajusi, että ahdistus voi olla lopulta vakavaa, ainakin jos asialle ei tehdä mitään. Ja mun kohdalla tärkeintä on ymmärtäminen.