Ahdistus on tuttu vieras tuoreelle nelikymppiselle äidille. Ei voi
mitään. Mutta on todella helpottavaa huomata, että päivä päivältä
alkavat uuden elämäntilanteen palikat asettua uuteen järjestykseen,
ehkä alati muuttuvaan, mutta kuitenkin.
Pari päivää sitten harrastettiin ensimmäistä kertaa kunnollista, hyvää
seksiä miehen kanssa. Siihen meni siis reilut kaksi kuukautta
synnytyksestä. Käytettiin liukastetta reilusti, eikä tällä kertaa
sattunut, vaan tuotti molemmille reippaasti nautintoa. Lapsi oli saatu
nukkumaan ja meillä oli mukavasti aikaa ja rento tunnelma. Aiemmat
aktit olivat olleet enemmän tai vähemmän teknisiä, ja mua oli sattunut
jonkun verran. En oikein tiedä mikä sattui, mutta ainakin limakalvojen
kuivuus vaivasi liukasteista huolimatta.
Olemme yrittäneet nauttia kesästä muutenkin kuin lasta ihastellen.
Syöneet herkusti, saunoneet ja tavanneet ihmisiä jonkun verran.
Autoilukin sujuu lapsen kanssa, hän alkaa olla jo aika tottunut
kulkija. Välillä vauva saa silti raivareita sekä turvaistuimessa että
vaunuajeluilla. Jostain syystä meidän lapsi ei halua erityisesti nukkua
vaunuissa eikä ulkona. Ja minusta olisi niin kiva kävellä pitkiä
lenkkejä vaunujen kanssa.
Tänään päätin, että yritän kaikesta huolimatta totuttaa hänet vaunu-unille, ihan oman ulkoilu- ja liikuntatarpeeni takia.
Tiedoksi kaikille tuoreille äideille, joita ehkä ahdistaa: meitä on
paljon, emmekä ole huonoja tai epäkypsiä, ehkä ennemminkin herkkiä ja
turhankin vastuuntuntoisia. Siitä vastuuntunnosta voi nimittäin
aiheutua paineita aika tavalla.
Mieheni onneksi heräsi ymmärtämään mua, kun alkoi ahdistaa
maksimaalisesti. Ensin hän ajatteli mun vain kiukuttelevan, kunnes
tajusi, että ahdistus voi olla lopulta vakavaa, ainakin jos asialle ei
tehdä mitään. Ja mun kohdalla tärkeintä on ymmärtäminen.
torstai, 12. heinäkuu 2007
Kommentit