Hassua, miten ristiriitaista äitinä oleminen on. Toisaalta kaipaan hirveästi "omaa aikaa" (todella ällöttävä sanonta: siitä tulee sellainen olo, että ihminen joka kaipaa omaa aikaa ei ansaitse lapsia ollenkaan, kun ei tajua lapsen kaikkivievää otetta...), mutta toisaalta olen kauhuissani ajatuksesta, että vauva joutuisi jotenkin sivuun, heitteille tai vaille elintärkeää huolenpitoa ja läheisyyttä. Ymmärrättekö?

Tänään kävin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen kuntoilemassa, yksin. Vauva oli vaunupäikkäreillä isänsä kanssa sen aikaa. Ai miten upealta tuntui urheilla yksin, saunoa ja käydä suihkussa. Olin poissa vauvani luota peräti tunnin ja vartin, mutta se tuntui äärimmäisen arvokkaalta "omalta ajalta". Sitä paitsi sain venyteltyä huonoista nukkumis- ja imetysasennoista kipeytynyttä kroppaani. Tällaiset hetket tuovat jaksamista monin verroin lisää.

Pisin aika, jonka olen ollut poissa lapsen luota on ollut neljä tuntia, kun kävin teatterissa. Olin lypsänyt maitoa etukäteen, mutta sitä ei tuolla kerralla tarvittu: vauva nukkui yllättäen 8 tuntia putkeen. Huh.

Ostin uuden lypsykoneen eilen, se vaikuttaa paremmalta kuin entinen Ainu-vehkeeni, joka on yksinkertaisen nerokas, mutta jonka kanssa olen ollut hieman pulassa: ei tule riittävästi maitoa ja käsi tulee "vetämisestä" kipeäksi. Tämä uusi Avent-pumppu tuntuu hyvältä. Tosin se monien mainostama systeemi, että voi imettää samaan aikaan kun pumppaa toista rintaa yhdellä kädellä, ei ainakaan vielä onnistunut. Pitää harjoitella.

Elämä näyttää tällä hetkellä, juuri nyt, valoisalta: Lapsi kasvaa ja voi hyvin. Hän on terve, rintamaito riittää täysimetykseen, äitinsä on rauhallinen ja hyvinvoiva, isänsä kärsivällinen ja jaksava. Vauva on ollut viime päivät itkuinen, mutta en usko sen johtuvan ruoan puutteesta. Ehkä väsymystä, ehkä jokin kehitysvaihe, jotkut tuttavat veikkailevat jopa hampaita!

Olen muuten usein kuullut huomattavasti paheksuntaa, kun olen kertonut jotakin meidän vauvaelämästä. Tänään viimeksi. Jos kerron, että meidän vauva tarvitsee paljon läheisyyttä ja häntä pidetään sylissä huomattavan paljon, moni sanoo heti kärjekkäästi, ettei saa totuttaa vauvaa sellaiseen, kohtahan se ei suostu kuin olemaan sylissä, ja sekös paha juttu on. Viimeksi sanoin, että annoin vauvalle lusikalla rintamaitoa, kun se ei jostain syystä huolinut tissiä. Siitäkös sukulaiseni pillastui: että aiotkos totuttaa lapsesi moiseen ylellisyyteen.

Voi kaikkia ymmärtämättömiä arvostelijoita! Ihminen, olipa se lapsi tai aikuinen, tarvitsee lämpöä, syliä, läheisyyttä ja hyväksyntää. Kun on huono olo, sitä pyritään helpottamaan jollakin positiivisella keinolla. Ei lasta kohtaan osoitettu hellyys, "kiltteys" tai pehmeys tarkoita selkärangattomuutta tai "kurittomuutta". Kyllä meillä on rytmi, säännöt ja systeemit. Luulen, että reagoimme vastustuksella lapsen saamiin mukaviin asioihin siksi, ettemme ehkä ole itse saaneet tarpeeksi aikoinamme hellyyttä, läheisyyttä ja syliä. Miltäs kuullostaa?