Olen saanut yllättäviä ahdistustuntemuksia viime päivinä, juuri kun luulin, että elämä alkaa harmonisoitua ja minun tunteeni tasoittuvat. Tuntemukseni ovat varmaankin sukua synnytyksen jälkeiselle masennukselle, mutta eivät niin älyttömän vahvoja, hetkittäin kyllä aika ikäviä. Oireet: tunnen olevani hukassa, en viihdy elämäntilanteessani, tunnen lapsielämän ahdistavan ja se tuntuu näköalattomalta, on vaikea iloita vauvasta ja siitä, että vihdoinkin olen äiti. Mies tuntuu vieraalta, eikä hänen tukensa tunnu miltään, tekisi mieli ottaa hatkat ja häipyä sekä miehen että lapsen luota. Olla vain yksin ja vapaa kaikesta.
Mutta nuo ovat vain tunteita. Niiden tullessa käytökseni jatkuu ihan yhtä vastuullisena kuin ennenkin: hoidan lasta, rakastan häntä ja miestäni, yritän hoitaa myös omaa psyykeä, ottaa hieman omaa aikaan tilaisuuden tullen, liikkua, ulkoilla ja nukkua . Syödä monipuolisesti, helliä itseä ja miestä kaikin mahdollisin tällä hetkellä käytettävissä olevin keinoin.
Tänään on ollut ihan ok päivä, eilen olin kovin itkuinen ja ahdistunut. Pitkä vaunukävelylenkki helpotti illan suussa oloani kummasti.
Omaa aikaa ei tee hirveäsi mieli järjestää, koska en oikein tiedä, mitä sillä ajalla juuri nyt tekisin, paitsi ihan vaan nukkuisin, lukisin ja katsoisin telkkaria.
Soitin kaverilleni eilen ja kerroin, että ahdistaa. Hän muistutti, että SE MENEE OHI. Siinä paras lohdutus kaikkiin lapsielämän huonoihin hetkiin. Myös lapsen hankalat vaiheet muuttuvat, jos eivät kokonaan mene OHI, niin ainakin hankaluudet vaihtuvat uusiksi. Tuo ajatus oikeasti helpottaa ja lohduttaa.
Kaikesta tästä huolimatta yritän iloita lapsen jokapäiväisestä muutoksesta, kehityksestä, hänestä ylipäätään. Onhan hän ainutlaatuinen lahja.