Olen saanut yllättäviä ahdistustuntemuksia viime päivinä, juuri kun
luulin, että elämä alkaa harmonisoitua ja minun tunteeni tasoittuvat.
Tuntemukseni ovat varmaankin sukua synnytyksen jälkeiselle
masennukselle, mutta eivät niin älyttömän vahvoja, hetkittäin kyllä
aika ikäviä. Oireet: tunnen olevani hukassa, en viihdy
elämäntilanteessani, tunnen lapsielämän ahdistavan ja se tuntuu
näköalattomalta, on vaikea iloita vauvasta ja siitä, että vihdoinkin
olen äiti. Mies tuntuu vieraalta, eikä hänen tukensa tunnu miltään,
tekisi mieli ottaa hatkat ja häipyä sekä miehen että lapsen luota. Olla
vain yksin ja vapaa kaikesta.
Mutta nuo ovat vain tunteita. Niiden tullessa käytökseni jatkuu ihan
yhtä vastuullisena kuin ennenkin: hoidan lasta, rakastan häntä ja
miestäni, yritän hoitaa myös omaa psyykeä, ottaa hieman omaa aikaan
tilaisuuden tullen, liikkua, ulkoilla ja nukkua . Syödä monipuolisesti,
helliä itseä ja miestä kaikin mahdollisin tällä hetkellä käytettävissä
olevin keinoin.
Tänään on ollut ihan ok päivä, eilen olin kovin itkuinen ja ahdistunut.
Pitkä vaunukävelylenkki helpotti illan suussa oloani kummasti.
Omaa aikaa ei tee hirveäsi mieli järjestää, koska en oikein tiedä, mitä
sillä ajalla juuri nyt tekisin, paitsi ihan vaan nukkuisin, lukisin ja
katsoisin telkkaria.
Soitin kaverilleni eilen ja kerroin, että ahdistaa. Hän muistutti, että
SE MENEE OHI. Siinä paras lohdutus kaikkiin lapsielämän huonoihin
hetkiin. Myös lapsen hankalat vaiheet muuttuvat, jos eivät kokonaan
mene OHI, niin ainakin hankaluudet vaihtuvat uusiksi. Tuo ajatus
oikeasti helpottaa ja lohduttaa.
Kaikesta tästä huolimatta yritän iloita lapsen jokapäiväisestä
muutoksesta, kehityksestä, hänestä ylipäätään. Onhan hän ainutlaatuinen
lahja.
torstai, 21. kesäkuu 2007
Kommentit