Kaksikuukautinen vauvani on päivä päivältä suloisempi, vaikka luulin, että erityisen suloisia ovat oikein pienet ja oikein vastasyntyneet. On helpottavaa huomata, että opin rakastamaan omaani joka päivä erityisesti ja lisää.
Ahdistuskohtauksia tulee yhä, mitä erilaisimmista asioista. Uskon, että hormonit heiluttavat naista, vaikka välillä sekin pääsee unohtumaan.
Meille on löytynyt jo jonkunlaista rytmiä yöhön ja päivään. Mitään ylivaikeita öitä ei ole ollut, ja viime päivinä vauva on nukkunut myös pitkät päiväunet. Niitä pitää tosin auttaa sitkeällä mukanalepäämisellä ja imettämisellä.
Meidän beibi ei vieläkään huoli tuttia, mutta käyttää mielestäni tissiäni tuttinaan. Ei hyvä, varsinkaan tissien kannalta. Kutittaa ja tulehdusvaara tiedossa, kun välillä on pakko vähän raapiakin.
Miehen kanssa ollaan vuorotellen kiukkuisia, mutta rakkauttakin on enemmän ilmassa kuin etukäteen pelkäsin. Kaikissa oppaissa luvataan, että ekat kolme kuukautta vauvan kanssa on parisuhteelle pahinta aikaa. Kyllä meillä on ollut paljon herkkää ja romanttistakin, joskin myös pahantuulen puuskia, kun omia asioita ei tahdo päästä hoitamaan niin kuin haluaisi. Tai kun toinen pyytää jotain toiselta väsyneeltä...
Kunpa entisaikojen yhteisöllisyys vielä kukoistaisi, ja hoitoapua olisi tarjolla enemmän. Olisi kivaa, kun mummut ja sukulaiset hoivaisivat kilvan.