Ahdistus iski varoittamatta: muistinpa taas, ettei minulla ole työpaikkaa, johon palata "hoitovapaaltani". Sopimukseni oli määräaikainen ja päättyi samana päivänä kuin vanhempainrahakauteni, sen jälkeen olen ollut tosi villi ja vapaa työmarkkinoilla.

Argh. Haluaisin toki olla yhä lapsen kanssa kotona ja olenkin, ainakin vuodenvaihteeseen. Jos onnistumme taloudellisesti luovimaan myös kevään ilman työssäkäyntiäni, niin sekin passaa kyllä.

Mutta mihin ihmeeseen minä sitten menen töihin? Vanha työnantaja ei hirveesti kiinnosta, mutta uuttakaan ei ole mielessä. En ole keksinyt edes sitä, mitä haluaisin kenties tehdä. Ja jos keksin, niin miten niitä töitä tässä maailmassa hankitaan?

Onneksi olen ollut pitkän aikaa rauhassa näiltä huolilta, ja aion myös lähikuukaudet pitäytyä kotiajatuksissa ja välttää huolestumista.

Jos jotain pelkään niin sitä, etten enää pääse takaisin työelämään sillä tavoin kuin haluaisin.

Nämä ovat ihmeellisiä arvovalintoja ja ristiriitatilanteita. Haluan olla lapseni kanssa, mutten halua menettää mahdollisuuksia työllistyä lähivuosina kunnolla ja vakituisesti. Tiedän, että harvassa työpaikassa katsotaan plussaksi sitä, että on ollut pari kolme vuotta kotona lapsen kanssa. Minusta se on kuitenkin ehdoton plus-asia.