Vietimme pari viikkoa maalla, vain mies, lapsi ja minä. Mukavaa ja leppoisaa, mutta kaupunkiin tulo tuntui taas juhlavalta. Täällä minulla on enemmän "tekemistä", eli voin ottaa vaunut ja lapsen ja lähteä ulkoilemaan moneen suuntaan. Maalla vaunujen lykkiminen ei onnistu kuin pikatien reunaa pitkin, jos haluaa vähänkin enemmän liikkua.

Tänään yritämme käydä leikkipuistossa kaveriani moikkaamassa. Matka on riittävän pitkä liikuntamielessä, ja vauvanikin saa sen aikana jonkinmoiset unet aikaan, jos sattuu unituulelle. Hänen nukkumisensa ei ole vielä vakiintunut mihinkään kelloaikoihin ainakaan päivällä. Yöllä on helpompaa, kun hän nukkuu joka yö ensimmäisen unijaksonsa yhtenäisesti ja pitkään, neljästä viiteen tuntiin. Sen ajankohta heittelee jonkun verran, mutta kun hän alkaa nukkua, mekin voimme levollisin mielin käydä pidemmille unille.

Lapsi tuntuu päivä päivältä omemmalta ja rakkaammalta. Mulla on yhä vaikeuksia itseni ja ahdistusteni kanssa, mutta lapsen olemus vetoaa minuun täysillä. Hänen raivokkaaseen itkuunsa olen sopeutunut huonosti: kun hänellä on kuiva vaippa, hän on juuri syönyt riittävän pitkään ja paljon eikä itku lopu, niin toisinaan minäkin alan itkeä, osin myötätunnosta, osin avuttomuuden tuntoisena.

Yleensä apu itkuun löytyy viimeistään kantamalla lasta joko sylissä tietyssä asennossa (asentoja pitää vaihtaa usein), sylirepussa tai kantoliinassa. Sänky ei käy lapselle tällä hetkellä missään nimessä. Siinä hän nukkuu vain silloin, kun hänet on siihen syvässä unessa siirretty. Vaunut kelpaavat silloin, kun hän on niin poikki, että nukahtaa vaunujen liikkeeseen. Hassua, että nämäkin asiat ovat jo muutamaan kertaan vaihtuneet. Uusin huomio on se, että nyt lapsi viihtyy hetken aikaa jopa turvakaukalossa kotona tai autossa, vaikkei auto ole liikkeessä.

Luulin ennen lapsen syntymää, että riittää, kun lasta rakastaa, halailee, imettää ja panee nukkumaan. Hmmmm.... en ollut syvällisesti ymmärtänyt, että lapsi voi myös haluta olla KOKO ajan sylissä TIETYSSÄ asennossa siten, että aikuinen liikkuu KOKO ajan. Tai vaikka kuukauden ikäinen ei vielä leiki, hän saattaa tarvita seuranpitäjää koko päivän, ja unet voivat jäädä muutaman minuutin mittaisiksi. Eli aikuinen on lapsessa niin kiinni, ettei pysty pukemaan, juomaan, syömään tai käymään vessassa ilman, että lapsi raivostuu tai on esim. kantoliinassa koko ajan mukana.

Edellisistä tiedoista viisastuneena mulla on kantoliina ja sylireppu koko ajan käden ulottuvilla. Kotona ja liikenteessä ollessani. Ne pelastavat sekä meidän että vastaantulijoiden päivän.

Joku voi ihmetellä, eikö riitä, että pitää vain lasta sylissä. Ehkä riittäisi, mutta silloin molemmat kädet pitelisivät lasta, ja jos koko päivän pitelee lasta käsillään, ei tosiaan pääse edes pukemaan.