Tämän päivän Hesarissa kerrotaan, että lapset laitetaan hoitoon yhä pienempinä. Ja että kotihoidontuen määrä ei vaikuttaisi vanhempien haluun hoitaa lasta kotona. Meillä se ainakin vaikuttaisi paljonkin: jos vain raha-asiat saadaan jollekin, edes siedettävälle tolalle, pyrimme pitämään vauvamme poissa päiväkodista vielä jonkun aikaa. Miten kauan, en tiedä. Mutta olisi hienoa, jos meillä olisi mahdollisuus pitää lapsi kotihoidossa ainakin eka elinvuotensa, miksei pitempäänkin. Mua suoraan sanoen jännittää, miten se onnistuu, sillä talousasioissa on todella paljon nyt järjestelemistä. Suuren asuntolainan maksuja voi toki lykätä vuodella tai kahdella ja maksaa vain korot. Mutta silläkään ratkaisulla emme vielä tule ihan toimeen.

Kaiken lisäksi menetän näillä näkymin työpaikkani, jos en mene äitiysloman päätteeksi töihin. Mulla kun ei ole vakituista virkaa, mutta töitä on epämääräisesti kyllä luvattu kunhan vain palaisin. Tuntuu kurjalta joutua sumplimaan asiaa lähiaikoina, mutta asia täytyy vain tavalla tai toisella selvittää.

Vaa'assa painavat tällä hetkellä "isot panokset": tämä lapsi jää suurella todennäköisyydellä ainokaisekseni, eli voin nauttia vauvaelämästä vain tämän ainoan kerran, ja sitä aikaa ei kannata hukata työelämähätäilyyn tai muuhun toisarvoiseen juoksenteluun. Välillä se tahtoo unohtua. Lapsenhoito ei ole joka hetki mitenkään hohdokasta, mutta pian tulee aika, jolloin oma lapsi on jo isompi ja silloin voi tulla ikävä näitä aikoja. Yhyy.

Täytyy käyttää luovaa ajattelua perhe-elämän järjestelyissä. Monet asiat voi laittaa uusiksi, kunhan tunnistaa suunnan, johon lähteä.