Ylistys kantoliinoille, jälleen kerran! Meidän pikkuinen on yllättäen ollut kovin mahakipuinen tai ainakin valittava, itkevä, ei tykkää imeä oikein rintaakaan, puklaa, pieree muttei kakkaa. Huutoon ei tunnu olevan mitään muuta apua kuin kantoliina. Kun päiväunetkin keskeytyivät yhä uudestaan mahakipuiluun, lähdimme kantoliinan kanssa kävelylle ja vot: siihen loppui itku ja valitus. Vauva oli aivan hissun kissun ja katseli ympärilleen ulkosalla. Miten mukavaa, mikä helpotus.

Kyllä vauvaelämä on mukavaa silloin, kun kaikki sujuu perusrutiineilla, mutta äärirankkaa heti, kun vauva kärsii ja itkee kuin syötävä. Se huuto imee nopeasti mehut vanhemmista. Onneksi meitä on kaksi, ja me vuorottelemme vauvan kanssa hankalissa tilanteissa, jotta jaksaisimme.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, millaista on olla pienen lapsen äiti, vastaisin, että suloista. Kaksi kuukautta sitten en olisi niin voinut hetkeäkään ajatella. Silloin olo oli kuitenkin lähempänä maailmanloppua kuin suloisuutta. Nyt on hiton ikäviä hetkiä silloin tällöin, mutta pääosin tuntuu suloiselta. Ja lapsen kanssa nujuaminen on kivaa. Olemme miehen kanssa sitä mieltä, että meillä on kerta kaikkiaan ainutlaatuisella tavalla upea lapsi. Ihan niin kuin varmaan kaikilla vanhemmilla omansa...