Mikä elämässä on hienoa?

Muuttuminen, kasvu, oppiminen. On ihanaa seurata vauvan kasvua, mutta on ihanaa kasvaa itsekin. Tällä hetkellä olen tavattoman innostunut äitiydestä, perhe-elämästä, vauvastani ja kaikesta sellaisesta, josta en juuri tiennyt pari vuotta sitten. Reilut viisi kuukautta vauvaelämää takana, ja nyt voin jo sanoa tottuneeni vauvan sitovuuteen. Omat tarpeeni ja menoni sovittelen vauvan mukaan, ja jätän suosiolla monet menot kokonaan väliin, koska niistä olisi vain rasitusta vauvan rytmille. En kuitenkaan tunne olevani enää nalkissa. Olen tavattoman iloinen, että tuo huutava, jokelteleva, hymyilevä ja silloin tällöin raastavasti rääkyvä otus on tullut meidän perheen jäseneksi.

Miehenikin on selvästi oppinut nauttimaan vauvaelämästä. Se tuntuu upealta, kun tietää, miten vaikeaa hänen oli hyväksyä vauvan tulo ylipäätään. Hän kalastelee joka aamu innoissaan vauvalta hymyjä, herää vapaaehtoisesti tyynnyttelemään vauvaa, hoitaa häntä aamuisin, että minä saan nukkua. Tuntuu uskomattomalta, mutta näin se vaan on. Mies on ollut aika väsynyt viime aikoina, koska herää monta kertaa yössä vauvan takia, hän ei tahdo saada päiväunilla unta. Niinpä lähdimme tänään mummolaan vauvan kanssa kahden, ja mies saa nukkua kaksi yötä ilman perheenjäsenten keskeytystä. Saas nähdä, onnistuuko unen tulo.

Nyt on hirvee into alkaa tehdä vauvalle vaatteita, mutta olen aivan onneton käsistäni. Saas nähdä mitä saan aikaiseksi mummon avustuksella. Ehkä jotain helppoa ja yksinkertaista?