Raskausuutista on nyt sulateltu muutama päivä. Onnellista tunnelmaa ei kodissamme ole, kunhan yritetään selviytyä ihmisiksi. Täällä vallitsee lähes hiljaisuus, johtuen tyrmistyksestä, ahdistuksesta ja epätietoisuudesta. Mitä ihmettä nyt?

Meidän pitäisi yhdessä päättää, mitä teemme. Mies on mennyt aivan mykäksi, enkä halua häntä pakottaa keskusteluun. Pitää vaan yrittää elellä hissun kissun.

Mielessä pelko keskenmenosta. Se olisi miehelle onni, minusta se tuntuisi lohduttomalta. Syvä toiveeni on, että mies jotenkin hyväksyisi tilanteen. Vahinko mikä vahinko, ja nyt pitäisi sitten kantaa vastuu asiasta.

Minusta olisi huikeaa, jos saisin tämän aluillaan olevan lapsen pitää.

Olo on ollut hieman väsynyt, vatsaa ja selkää kipristelee tuon tuosta. Rinnat piukeat ja kutisevat. Muuten aika normaali olo. Kummallista, että ei ole tehnyt mieli tupakoida lainkaan. Olen normaalisti satunnainen polttaja, ja luulin, että olisi kovin hankalaa olla tupakoimatta...