Olen ollut hirveän tyytyväinen siihen, että päätin jäädä kotiin lapsen kanssa äitiysloman ja vanhempainvapaan jälkeen. Menetin samalla mahdollisuuteni palata entisiin töihin, eli otin epämiellyttävän riskin. Kun vielä talousnäkymät ovat maailmanlaajuisesti muuttuneet epävarmoiksi, niin siinä sitä on riskiä ja ressiä kerrakseen.

Eli: kotiäitiys jatkuu toistaiseksi, halusin tai en. Lapsen kanssa on kivaa ja uskon lapsen saavan hyvän perusturvan oltuaan niin paljon molempien vanhempien seurassa ekoina elinvuosinaan. Mutta kyllä silti nyt jo tekisi mieli töihin. Oikein hingun päästä uusien haasteiden kimppuun.

Olen laittanut noin seitsemän hakemusta viime syksystä alkaen menemään. Toistaiseksi minut on kutsuttu vasta yhteen haastatteluun, joka on vielä edessä päin. Olin aluksi aika ihmeissäni, kun minua ei kutsuttu haastatteluihin, vaikka tehtävä oli ihan kohtuukokoinen ja omasta mielestäni cv:ni on hyvä ja monipuolinen. Tuo mihin nyt on kutsuttu, kuuluu isoimpiin hakemiini tehtäviin, ja tavallaan ihmettelen, miksi siellä ollaan edes hiukan kiinnostuneita.

Taitaa kestää jonkun aikaa, ennen kuin mulla tärppää. Kärsivällisyyttä. Toivon että osaa nauttia näistä kotiajoista epävarmasta työtulevaisuudesta huolimatta.

Lapsen kanssa on nimittäin päivä päivältä mukavampaa. Kun hän kasvaa ja meidän kommunikaatiomme kehittyy, niin elämä näyttäytyy aina vain monivivahteisempana.

Mutta ristiriitaistahan tämä nyt on... enkä taida olla ainoa lajissani vai kuinka?