Lapsiperhe-elämä on nyt vilkasta ja kiireistä. Teen silloin tällöin työkeikkoja, jotka vievät kerrallaan vain muutamia tunteja, mutta vaativat järjestelyjä koko perheeltä. Välillä tuntuu, että olisi viisaampaa jättää työkeikat väliin, säilyisi rauha talossa helpommin.

Kyllä omat hommat silti hyvää tekevät ainakin mun dementoituneille aivoilleni. Imetystä on jatkunut nyt 11 kuukautta, ja ilmeisesti hormonitoiminnasta johtuen pää toimii vähän niin ja näin. Unohtelen ja sekoilen, mies katsoo mua usein epäuskoisena, että johtuuko toi tosiaan hormoneista....

No, vauvastamme on tulossa taapero tuota pikaa. Ihan vielä ei kävely käy ilman tukea, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että pian hän kulkee kahdella jalalla, hurraa! Yksivuotispäiviä olen jo suunnitellut, ja elämä tuntuu olevan taas jännittävässä murrosvaiheessa.

Lapsielämä ei ole enää läheskään niin rankkaa kuin yövalvomisten aikaan. Tietenkin nyt pitää juosta konttailevan täystuhoa tekevän vauvan perässä, mutta pääasiassa hän on kuitenkin aurinkoinen ja hauska leikkikaveri. Hampaita on koko ajan tulossa (vasta kolme puhjennutta), joten kitinää ja kähinää esiintyy satunnaisesti. Yleensä kitinän tai huonotuulisuuden syy ei tosin ihan selviä. Se alkaa jostain ja loppuu huomaamatta. Yöt olemme saaneet nukkua hyvin. Vauva ei yleensä herää enää kesken unien, vaan vetelee hirsiä iltakahdeksasta aamuun, vähän vaille seitsemään.

Äitiys tuntuu minusta yhä uudelta ja vähän jännältä asialta. Rakkaus lapseen on tällä hetkellä hyvin selvää, ehdotonta ja ylitsevuotavaista. Yhdessä vaiheessa huomasin, että hellin lasta tosi paljon, mutta miestäni kosketan huomattavan vähän. Siihen pitää saada selvä korjaus, sillä kyllä kait mieheni kaipaa läheisyyttä ihan yhtä lailla kuin ennenkin. Niin minäkin, kai. Lasta helliessä tuntuu omakin hellyyden tarve tyydyttyvän aika hyvin.

Miehen kanssa on kivaa, mutta kyllä me joudutaan tarkkaan sovittelemaan aikatauluja, että molemmat saavat hommansa hoidettua. Elämä on just nyt ihan hemmetin hyvän tuntuista ja täyttä.