Tapasin tänään kaksikuukautisen vauvan ja olin aivan höpinöissäni. Tunteet nousivat pintaan, pyysin saada ottaa vauvan syliin ja kyyneleet tulivat silmiin. Onko minulla ollut yhtä pieni, avuton ja suojaton vauva joskus? En muista olleeni samalla tavalla herkkis, kun oma vauva oli samanikäinen. Päinvastoin, olin herkkis ihan toisella tavalla: elin elämäni ehkä vakavinta kriisiä äitiyden iskiessä vasten kasvoja ja oloni oli erittäin ristiriitainen.

Nythän oloni on varsin mainio ja nautin äitiydestä paljon. Lapsemme on minusta valloittava ja olen hyvin tunnevaltainen hänen kanssaan ihan hyvällä tavalla. Mutta ihmeellistä tuo, ilmeisesti biologista perua oleva reaktio, että tulee aivan hurja olo pienen vauvan läheisyydessä. Ja ehdottomasti haluaisi heti toisen lapsen.

Mutta ei me oikeasti haluta. Järjellä ajatellen ei missään nimessä. Tunteet ja biologiani sanovat toista, ja täytynee vain surra tämä asia ja hyväksyä, että minun osaltani vanhemmuus on tämän ainokaisen kanssa olemista, ja saan olla tosi kiitollinen, että mulla hänet on.