Minun on ollut hyvin vaikea sopeutua siihen, että vauvat itkevät. Ne tuntuvat itkevän, vaikka saisivat hyvää hoitoa ja paljon rakkautta. Moni on sanonut, että parhaita lapsenhoitajia ovat "kylmähermoiset" tyypit, jotka eivät hermostu itkusta. Minä kyllä hermostun, sillä tunnen a) suurta myötätuntoa itkevää lasta kohtaan, haluaisin niin auttaa, mutta MIKÄ sillä on? b) ahdistun helposti kun en pysty auttamaan tai en tiedä miten pitäisi toimia.

Tänään meidän ihana vauvamme on itkenyt paljon, varsinkin tissillä, imetyksen aikana. Hän on hylkinyt tissiä, sitten taas imenyt, mutta jotakin on taas meneillään, enkä minä osaa tulkita häntä. Sitten hän sai hirvittäviä raivareita selvästi väsymyksen vuoksi ja kylvetys meni aivan perseelleen, koska yhtäkkiä hän ei kerta kaikkiaan kestänyt kylpeä, vaan näytti olevan kauhuissaan ja huusi kuin syötävä. Kun annoin hänet isänsä syliin, osoitti kauhuaan huutamalla kuin syötävä jälleen. Ja kun nukutus oli ihan samaa huutoa, aivan tapissaan riehumista.

Voitte vain arvata, miltä tuntui. Otti sydänalasta, kun tuli niin syyllinen olo, että teemme jotain kamalaa lapsellemme. Minusta tuntui siltä, että lapsi katsoi minua syyttävästi, kun annoin hänet isänsä syliin ja hoitoon. Huh. No, nyt rakas pipana nukkuu, ja odotan vain milloin hän herää ekalle yöimulleen. Vauvalla ei ole ollut tapana "muistella menneitä", eli aina seuraava tilanne on ihan omansa, uusi.