Tänään on ollut hyvä päivä, vaikka nyt olen taas rättipoikkiväsynyt. Eilen olin itkuinen, sillä väsyin jatkuvaan imetykseen ja olin kerännyt väsymystä liiaksi. Mies onneksi antoi mun nukkua alkuyön itsekseni, hän vietti lapsen kanssa puoli kahteen asti olohuoneessa ja antoi lypsämääni rintamaitoa pullosta, kunnes piti lopulta tuoda nälkäinen lapsi rinnalle. Yksin nukutut tunnit auttoivat jaksamaan.

Tänään tajusin, että hormonit ne heittelevät naista. Olen ollut itkuinen ja työlääntynyt lapseen, ihan huomaamatta. Kunnes tänään tuli virkeä päivä. Vauvoista ja äitiydestä on tapana puhua vain positiivisessa hengessä, kun mukana on kuitenkin myös negatiivisia tuntemuksia: työlääntymistä, hermostumista ja uskonpuutetta. Minä rakastan varauksetta miestäni ja lastani ja olen varmasti tiukan paikan tullen valmis vaikka millaiseen venymiseen, mutta kyllä minusta on silti tuskaista, kun lapsi syö melkein koko ajan, hitaasti ja nautiskellen, nukkuu minuutin torkkuja ja huutaa tavalla, jota en vielä osaa aina tulkita.

Toisaalta joka päivä opin hänestä uutta, ihastelen hänen ilmeitään ja ihmeellisyyttään. Hän muuttuu koko ajan, oppii ilmeisesti myös meiltä, oppii esim. luottamaan tiettyjen rituaalien kautta, että ruokaa tulee ja sitä riittää. Tiukkoja paikkoja, ainakin tunnemielessä, tulee silti lähes päivittäin.

Onneksi minulla on lapseen panostava puoliso, olisi tosi rankkaa olla tässä tilanteessa yksin.

Ajatella, että mieheni, joka ei halunnut tätä lasta, on niin paneutuva ja omistautuva isä. Hän on sitä paitsi paljon parempi käsittelemään lasta kuin minä. Ja hänellä riittää pinnaa.

Kävimme neuvolassa: lapsen paino on noussut sairaalasta lähdöstä kahdessa viikossa 750 g ja pituutta tullut virallisesti lisää 5 ja puoli senttiä. Oikeasti olen ihan varma, että sairaalassa pituus on mitattu väärin, polvet koukussa.