Multa kysytään usein, pidänkö lapsista. En minä nyt erityisemmin lapsista pidä, joistakin tykkään, joistakin en, ihan niin kuin aikuisistakin.

Tapasin eilen muutaman viikon ikäisen pojan ja äitinsä. Pienen vauvan näkeminen ei tuntunut mitenkään erityiseltä. En suostunut vaihtamaan vaippoja, hajukin oli ällöttävä. Että tästä pitäisi sitten kasvaa itse äidiksi. Panen paljon toivoani siihen, että oma lapsi on jotain erityistä, että siitä tykkää vaikka ei muuten lapsista olisikaan erityisen innostunut.

Kauhulla ajattelen myös sitä, että lapsen kanssa pitäisi istua leikkimässä hiekkalaatikolla. Pitääkö aikuisen todellakin leikkiä lapsen kanssa? Eivät mun vanhemmat leikkineet mun kanssa kun oli pieni, ainakaan en muista. Leikkikaveri varmaan auttaisi, eli useampi lapsi olisi järkevää. Mutta meille nyt ei tule useampia, kun tää yksikin tahtoo olla maailman suurin ongelma...

Mutta mieli on virkeä kaikesta huolimatta!