Kyllä se tyttelin kävely on sellaista horjuntaa ja heiluntaa. Konttaamalla pääsee edelleen varmemmin ja nopeammin. Mutta maailma selvästi laajenee ja lapsi on innoissaan.

Ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäämisen jälkeen olen alkanut hieman kaivata töihin menoa. Hämmästyin itsekin, kuinka se vain jostain putkahti mieleen. Viime aikoina olen jotenkin kypsähtänyt kotiäitiyteen ja lapsen kanssa oleiluun, ja kaipaan jotain muutakin elämääni. Toisaalta tiedän, että sitten vasta pitääkin osata ajanhallintaa, kun elämässä on sekä työ että perhe hoidettavana.

Eilen soittivat päivähoitoasioissa kaupungilta ja ilmoittivat, että haettuun päiväkotiin tytöllämme ei ole asiaa, se on niin täynnä. Sen sijaan, yllätys yllätys, olisi tarjolla perhepäivähoitoa! Olin siitä iloinen, mutta jouduin kertomaan, että lykkäämme vielä, emme laitakaan lasta vielä syksyllä hoitoon, vaan aikaisintaan ensi vuoden alussa.  Talous voi tehdä tiukkaa, mutta aiomme reissata syksyllä koko perheen voimin eikä silloin ole aikaa mennä päiväkotiin.

Okei, tunnustan: on kovin ristiriitaista ajatella lapsen laittamista päiväkotiin tai kokopäivähoitoon. Tuntuu siltä, kuin menettäisi tämän ainutkertaisen vauva-pikkulapsivaiheen ja lapsi melkein jo lentäisi pesästä. No ei nyt sentään, mutta jotain tuollaista tunnetta tulee. Ja tietenkin on pakko sanoa, että eihän 17 lapsen päiväkotiryhmä voi olla ideaali 1-vuotiaalle. Huh, eihän se osaa edes puhua.

Eli taas tässä pähkäillään omien, ristiriitaisten toiveiden ja mielihalujen sekä kuvitellun lapsen edun välillä.l