Me ollaan tosi vanhoja vastasyntyneen vanhemmiksi. Minä olen riskisynnyttäjä ikäni puolesta, nelikymppinen, mies yli kuusikymppinen. Lapsiparka, tietystä näkökulmasta. Huonoja puolia riittää: voimamme ovat rajalliset, lapsen isä voi kuolla ennen kuin tämä kasvaa täysi-ikäiseksi ja edustamme tietenkin todella eri sukupolvea kuin pian syntyvä pienokaisemme.

Hyviä puoliakin on: minä olen saanut riehua ja rientää, opiskella ja työskennellä, istua baareissa, vaihtaa miestä, liehua harrastuksissa, juosta konserteissa, leffoissa, keikoilla, näyttelyissä. Olemme molemmat saaneet päteä työelämässä, matkustelleet, nautiskelleet hyvällä ruoalla ja juomalla hienoissa ravintoloissa. Paljon kivaa, paljon turhaa, mutta vapautta on riittänyt varsinkin minulla, jolla ei ennestään lapsia ole.

Joten nyt kun valmistaudun ottamaan esikoistani vastaan, ei hirveästi ahdista ajatus, että ekat kuukaudet eletään vain lapsen rytmin mukaan. Tiedän olevani kiinni lapsessa 24 tuntia vuorokaudessa ainakin imetysajan, mikä saattaa merkitä todella pitkää aikaa. Jotkut tutut ovat sanoneet, että ahdistavinta on se, kun lapsi tarvitsee äitiä niin täysin ja niin pitkään, mutta ei anna takaisin mitään vielä pitkään aikaan. Ymmärrän sen, mutta eiköhän se korjaannu sitten aikanaan. Omasta puolesta en odotakaan, että vauva olisi hirveän "antava" heti alkuun, kommunikatiivinen se kyllä osaa olla jo nyt, ennen syntymäänsä. Nimittäin mahasta tulee potkuja, kun sinne puhelee tiettyjä samoja juttuja...

En kuvittele ryhtyväni superäidiksi. Eniten epäilen omaa jaksamistani, minkä vuoksi yritän kehitellä turvaverkkoa, johon kuuluu ystäviä ja sukulaisia, kummeja. Olen pyytänyt joitakin ihmisiä varautumaan siihen, että pyydämme lastenhoitoapua. Haluan ehdottomasti varata välillä myös hieman aikaa ihanan mieheni kanssa kaksinoloon. Ja mikä tärkeintä: ennen kuin hermot menevät. Voi olla, että sitä kaksinaikaa ei ihan heti synnytyksen jälkeen ole, mutta pikku hiljaa yritetään, vaikka vain lyhyestikin.