Palataanpa vielä synnytykseen. Vaikka kuinka yritin etukäteen valmistautua ja hahmotella mielessäni, mihin kaikkeen synnytyksessä voi joutua, niin tositilanne oli kuitenkin toisenlainen. Omalla kohdallani sen omituisuus ja hämmentävyys liittyi siihen, että koska lapsi oli niin rankasti yliaikainen, synnytys piti käynnistää vaikka väkisin. Eikä sitä voinut edes varsinaisesti käynnistää, ensin piti pehmitellä kohdun suuta sinne pantavilla tableteilla.

Tabletteja annettiin kaksi, joista jälkimmäinen vaikutti neljän tunnin kuluttua laittamisesta siten, että lapsivesi meni. Illan suussa sairaalassa katselin telkkaria ja kuulin yhtäkkiä kamalan pamauksen sisältäni, ihan kuin lapsi olisi potkaissut ensin ja sitten poksahtaen lähtivät vedet liikkeelle. Supistelu alkoi välittömästi ja yltyi puolessa tunnissa rajuksi. Minut vietiin nopeasti synnytyssaliin.

Onneksi kohdalleni sattui pätevä, asiallinen ja mukava kätilö, joka luki antamani "toivepaperin" välittömästi. Se sisälsi kivunlievitykseen ja lapsen syntymään liittyviä toiveitani. Kätilön kommentti oli: nämä ovat kaikki asiallisia toiveita, jotka pyritään täyttämään, jos mahdollista.

Ensimmäinen toiveeni oli saada olla ammeessa avautumisvaiheessa. Se järjestyi heti. Sain jo sitä ennen ilokaasutötsän käyttööni, ja kätilö opasti vetämään sitä mieluummin liian paljon ja liian aikaisin kuin pihtaamaan. Menin ammeeseen ilokaasun, kokiksen ja lehden kera, kuin kylpylälomalle, mutta täytyy myöntää, että kuvitelmat "rentoutumisesta" vedessä karisivat saman tien. Sinne jäi lehti, kokista kyllä vetelin, mutta kolmen minuutin välein tulevat supistukset olivat niin rajuja, että en meinannut mahtua ammeeseen, kun kiemurtelin niin kovasti vedessä. Kätilö huolestui kivuliaisuudestani, minä en osannut ihmetellä, koska en tiennyt, miltä PITÄISI tuntua. Hän ehdotti jossain vaiheessa, että tulisin pois ammeesta ja hän tarjosi petidiinipuudutetta, joka kuulemma sopii alkuavautumisvaiheeseen. Otin sen kiitollisena vastaan. Sitten hän toi keinutuolin, johon istuin ilokaasutötsä toisessa, miehen käsi toisessa kädessä ja heiluttelin itseäni supistusten tullessa kahden minuutin välein. Puudutusaine helpotti ainakin hiukan oloa. Mutta kyllä kokonaistunne oli kuin olisi ollut nyrkkeilykehässä ja saanut täystyrmäyksen toisensa perään. Supistuksen lopussa valmentaja nostaa kanveesista ja pyyhkäisee otsaa ja eikun uudestaan turpaan ja kunnolla. Suurinta helpostusta tuli hervottomasta itkemisestä, joka pelästytti mieheni mutta helpotti ja rentouttikin hieman.

Kaikki tämä tapahtui ilman, että kohdunsuu olisi merkittävästi avautunut. Lääkäri kävi kokeilemassa, toinen laittoi epiduraalin, sain hengenahdistuskohtauksenkin, kunnes epiduraali alkoi purra ja vaivuin rauhaan. Supistukset jatkuivat, mutta kun 7 tuntia synnytyssalia oli kulunut, lääkäri koitteli taas kohdunsuuta ja totesi, että se on pikemminkin paksuuntunut ja sulkeutunut kuin avautunut. Ja määräsi leikattavaksi puolen tunnin kuluessa.

Siinä vaiheessa toisaalta helpotuin ja toisaalta pelästyin. Helpotuin, että tilanne ratkeaisi jollain tavalla, pelästyin, koska ajattelin, että hereillä ollessa on kamalaa, kun leikataan. Koska olin saanut epiduraalin jo, lääkäri vain lisäsi sitä elimistöön, ja leikkaus voitiin tehdä suht nopeasti ilman nukuttamista. Lopulta leikkaus ei todellakaan tuntunut miltään, ei edes venymisen tunnetta tullut, vaikka luvattiin. Kaikki tapahtui nopeasti, lastenlääkärin ollessa paikalla. Olin niin helpottunut. Tyttö rääkäisi jo ennen kuin hänet oli saatu kohdusta uloskaan. Ja minä iloitsin, että lapsi oli elossa!

Synnytyksen jälkeen olo oli pari päivää järkyttynyt ja runneltu. Leikkaushaava on oma lukunsa, mutta henkisesti tapahtuma tuntui myös turpiinsaamiselta. Mieleen jäivät ainakin ilokaasu, joka sekoitti pään muttei varsinaisesti auttanut kivuissa. En ole ihan vakuuttunut sen käytön järkevyydestä. Jäin myös miettimään noiden käynnistyslääkkeiden luonnottomuutta. Leikkauspäätöksen tehnyt lääkäri kävi pari päivää leikkauksen jälkeen juttelemassa pyynnöstäni, koska koin jotenkin epäonnistuneeni synnytyksessä. Hän ei synnytyksen aikana keskustellut oikein kanssani, koska katsoi mun olevan niin ilokaasupöllyssä, etten tajuaisin kuitenkaan mitään. Siinä hän oli sikäli väärässä, että muistan tosi hyvin ne tilanteet, ja mua loukkasi, ettei mun kanssa puhuttu ja mulle kerrottu tilanteesta suoraan. Joka tapauksessa lääkäri jälkikäteen kertoi, että lapsi ei olisi ikinä syntynyt alateitse, koska kohdunsuu oli kerta kaikkiaan jämähtänyt. Ja että kestin hänen mukaansa kipua enemmän kuin yleensä, ja että kysymys ei ollut miltään kantilta mun epäonnistumisestani. Tärkeää ja helpottavaa kuulla.

Nyt kun aikaa on kulunut 10 päivää, ovat tunnelmat asettuneet ja tasoittuneet. Voisin kuvitella uskaltavani synnytykseen uudestaankin, vaikka tuskin niin koskaan enää käy ( olemme niin vanhoja, ja sitä paitsi tämäkin oli täysi vahinko). Olisi vain hienoa, jos ei tarvitsisi kokea yhdellä kertaa sekä synnytyspolttoja että keisarileikkausta. Ja jännää on sekin, että kun olin sitä välilihan leikkausta niin kammonnut (en leikkauskivun vaan jälkiseuraamusten pelossa), niin säästyin siltä suht pieneltä haavalta, ja sain isomman haavan mahaan. Jos nyt saisin valita, valitsisin keisarileikkaushaavan välilihahaavan sijasta. Näin ihmeellinen on ihmisen mieli.

Synnytyssairaalan valinnassa pallottelin alusta asti kahta hyvin erilaista vaihtoehtoa: Tammisaarta ja Naistenklinikkaa. Lääkärikaverini suosittelivat Naikkaria siksi, että siellä on maan paras lääketieteellinen osaaminen ja lastensairaala aivan vieressä. Elämäntapaa korostavat kaverit puhuivat Tammisaaren inhimillisen hoitokulttuurin puolesta. Siellä olisi tilaa ja aikaa äideille, isille ja lapsille. Ikävää, että näitä kahta asiaa ei tunnuta osaavan yhdistää. Valitsin lopulta Naistenklinikan, joka osoittautui kamalaksi inhimilliseltä kannalta (huono asiakaspalvelu lähtien poliklinikasta, kovat arvot), mutta sektion tullen sen parhaat puolet kävivät ilmi: nopeaa huippuammattimaista lapsen maailmaansaattamista. Leikkausarpikin on todella siisti.

Suosittelen siis: riskisynnyttäjille Naistenklinikka on hyvä vaihtoehto. Jos raskaus on normaaliaikainen, eikä riskejä näköpiirissä ja synnytys käynnistyy luonnollisesti, minä lähtisin mieluummin Tammisaareen kaiken kuulemani perusteella. Nämä ovat kuitenkin niin henkisiä prosesseja, joista jää joko hyviä tai huonoja muistijälkiä loppuelämäksi. Emme ole pelkkää fysiikkaa.