Ultraäänessä oli eilen kivaa. Saimme oikein dvd:n, josta voimme ihailla lapsemme piirteitä ja liikehdintää. Lääkärin mukaan kaikki on hyvin ja sukupuolikin aivan varma... vaan emme kerro sitä muille! Itkeskelin illalla katsoessani ultrakuvia ja yritin kuvitella, millainen beibi sieltä putkahtaa meidän perheeseemme. Täytyy sanoa, että aika epätodelliselta kaikki vielä tuntuu.

Työkuviot ovat yhä sekavat. Olen määräaikaisessa työsuhteessa, mutta ilman raskautta työni jatkuisivat ilman muuta. Kysyin sen nimittäin ennen kuin kerroin raskaudestani. Tällä haavaa odotan tietoa, miten työnantaja aikoo tulevaisuudestani sopia tai päättää. Tänään asia ei vaivaa, mutta aika usein se vie yöunetkin.

Synnytys pelottaa, ja haluaisin kovasti päästä vierailemaan sairaalaan ja kyselemään kaikesta mahdollisesta. Tuntuu epämiellyttävältä, kun moni vanhempi nainen ottaa asiaan niin kovin ronskisti kantaa, tyyliin: kyllä siitä on ennenkin selvitty, ja lasta pitää ajatella eikä äitiä. No joo joo, tietenkin lapsen etu on ykkönen. Mutta eikö tuleva äiti saisi olla epävarma ja myöntää pelkoaan? Ja tietenkin haluan tehdä oloni etukäteen mahdollisimman turvalliseksi mm. lisäämällä tietoa, varmistelemalla synnytyssairaalan käytäntöjä jne.