Lapsi meni päiväkotiin. Mielellään. Pieniä häiriöitä on ollut, koska ryhmä on aika iso ja tavarat tuppaavat menemään sekaisin. Aika usein lapsi tulee kotiin jonkun toisen vaatteissa.

Yllättävän sulavasti tuo siirtyminen laitoselämään on sujunut. Tietenkin lapsemme, vuosi ja 11 kk, on aluksi vain reilut viisi tuntia tarhassa. Se riittää ihan hyvin. Päivä sisältää ulkoilua, leikkiä, ruokailua ja unta.

Mulla oli aika isojakin ennakkoluuloja päiväkotia kohtaan. Eniten olen ollut huolissani siitä, että lapsi saa niin vähän henkilökohtaista huomiota isoissa ryhmissä. Haluaisin että lapsella olisi mahdollisimman turvallinen olo, missä sitten onkin.

Kaiken tämän koti-perhe-lapsi-puuhastelun ohessa on surullista välillä tavata tuttuja, joilta puuttuu jotain olennaista: perhe, jonka he haluaisivat. Tapasin pitkästä aikaa vanhan kaverini, miehen, joka kertoi lapsettomuudestaan. Ovat olleet 12 vuotta naimisissa, eikä lasta kuulu. Hoidot he lopettivat kesken, ilmeisesti oli liian rankkaa. Nyt vaimo on jo 42-vuotias. 

Tuntuu siltä, että maailmani on nyt kahtia: toisella puolella liuta lapsiperheitä, toisella puolella perhe-elämää ja lapsia kaipaavia aikuisia, jotka joutuvat ponnistelemaan kestääkseen pettymyksiään. Ihan kaikki eivät toki munkaan tutuista lapsia halua, mutta siinä kohtaa hyvä parisuhde yleensä on entistäkin merkityksellisempi. Ja jos sitäkään ei tahdo saada, niin...

Siteeraan kaveriani, joka jäi vastikään yksin: Pää pystyy ja kohti uusia pettymyksiä!