Tuntuu siltä, kuin olisin käynyt harjoituskierroksen synnytystä varten. Sain nimittäin kauhean oksennus-ripulitaudin, joka vei voimat ja sattui ihan järjettömästi. Kun oli kärsinyt toista vuorokautta, ajattelin mielessäni, että synnytys olisi tuona aikana jo todennäköisesti ohi, kivut kenties suurempia mutta lopputulostakin olisi tullut. No, nyt toivon vain, että saisin levätä ja kerätä voimia ennen todellista h-hetkeä. Eihän sen vielä pitäisi olla, mutta tuo norovirus oli niin raju, että lääkärini mukaan siinä olisi ollut vaara synnytyksenkin käynnistyä.

Kotia on laitettu jo lapsi mielessä. Huonekaluja siirrelty, tehty nukkumapaikka työhuoneeseen, jos jompi kumpi tarvitsee rauhaa ja lepoa lapsen tultua. Tai jos haluan imettää siellä lasta tms. Tuleva isä suunnittelee tekevänsä omaperäisen hoitopöydän ihan itse.

Kuten edellisen kirjoitukseni kommentoijat ovat arvelleet, mieheni suhtautuminen on tosiaankin lämmennyt. Siihen on tarvittu toistuvia keskusteluja ja tunteiden purkuja. Aikaa ja tilaa molempien toiveille ja haaveille. Minulla ei ole oikeutta viedä mieheni loppuelämän haaveita, jos itse olenkin lapsesta niin iloinen. Yritän järjestää miehelle tilaa tehdä sitä mitä hän kaipaa. En toisaalta epäile ollenkaan hänen kykyään pitää huolta lapsesta. Hän pitää nyt niin hyvää huolta minusta, että olen aivan onnessani.

Jotta ette tulisi liian kateellisiksi, en kerro, kuinka hän laittaa mulle herkkuruokia, tiskaa, vie roskat, kantaa tavarat, suunnittelee yhteisiä juttuja, vie mua rientoihin, hellittelee ja huomioi...

Elämä ON ristiriitaista, ja nyt eletään levollista kautta. Mietimme lapselle nimivaihtoehtoja, sovimme yhteisistä päämääristä suhteessa lapseen. Tällaisia yhteisiä toiveita "kasvatuksen" suhteen tällä hetkellä: yritämme välttää sokerin tarjoamista lapselle mahdollisimman kauan (kun sitä on nykyään joka paikassa), tavoitteena puolen vuoden täysimetys ( EI paineita, heh heh), imetystä ylipäätään jatketaan niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä minusta ja lapsesta. Vähennetään kulutusta, jotta saadaan enemmän aikaa olla yhdessä lapsen kanssa. Ei telkkaria lapsen silmille ja korville, yritetään välttää sitä mahdollisimman paljon. Muun muassa tällaisia ajatuksia. Vaikuttavatko utopistisilta?