Ehkä ihan vaivihkaa minuakin on vaivannut se kuuluisa baby blues. Alkuviikosta olo oli niin työlääntynyt ja itkuinen, että nyt vasta jotenkin tajuan, että sitähän se voikin olla. Toinen, hidas ja merkittävä, itkuakin aiheuttava prosessi lienee se kuuluista äidiksi kasvaminen. Olen tykönäni hetkittäin työlääntynyt ajatuksesta, kuinka sitovaa pienen lapsen kanssa elämä tästä lähtien sitten on. Vaatii käytännön sopeutumista tajuta se ja ennen kaikkea olla stressaamatta sillä ajatuksella. Koska niinhän se on: tämä lapsi on mun elämäni keskeinen kiintopiiste tästä hamaan loppuun saakka. Ja hän on ensisijaisesti minusta riippuvainen, imetyksen vuoksi nimenomaan minusta, vaikka isänsä on toki täysin sitoutunut lapseen myös.

Kun tulee hankalia hetkiä, ei kannata ajatella, että lapsielämä on aina ja vain sellaista. Meidän rakas lapsemme on huutanut kuin palosireeni useana päivänä ilman, että olisimme löytäneet järkevää syytä sille. Jokainen päivä on kuitenkin erilainen, eikä lapsemme ole mitenkään hankala tai epänormaali. On ihan normaalia huutaa parikin tuntia päivässä, vaikka se tietenkin tuntuu vanhemmista kauhealta kidutukselta. Sitä paitsi juuri nyt lapsi nukkuu, tuhisee ja ähisee sängyssään, ja huomaan elämän tuntuvan taas valoisalta.

Babybjörnin sylireppu ja kunnon kantoliina ovat pelastaneet meille hyviä hetkiä lapsen kanssa. Lapsen, joka ei viihdy vaakatasossa sängyssä päiväsaikaan. Tänään kävimme ostamassa Gracon turvaistuimen, jossa on sellainen klik-toiminto, jolla sen saa nopeasti kiinni autoon kiinnitettyyn jalustaan ja toisaalta rattaiden adapteriin. Nerokasta!