Olen kuullut kymmeniä odotus- ja synnytystarinoita raskauteni aikana. Paisuva vatsani tuntuu kirvoittavan tarinaa, halusin tai en. Välillä olo on suojaton, koska ihmiset avaavat suunsa ajattelematta, miltä minusta ehkä tuntuu kuullessani esimerkiksi kauhutarinoita synnytyksistä. Olo on herkkä, haavoittuva ja toisaalta äärimmäisen onnellinen.

Kiitollisuus lapsen tulosta on suuri. Se tuntuu ihmeeltä, joka on jostain syystä mulle suotu. Rakastan tulevan lapsen isää hullun lailla, ja vielä senkin päälle saan kohta toisen rakkaan ihmisen elämääni. Hurjan hienoa, tuli eteen mitä tuli.

Sosiaaliset kuviot näyttävät muuttuvat perhemuutoksen myötä. Olen istunut paljon kavereitten kanssa baarissa, ja osa tuttavista ei halua viettää aikaa toisella tavalla. Niinpä olen tavannut lähinnä sellaisia ystäviä, jotka tykkäävät kyläillä tai kutsua kylään ja viihtyvät seurassa ilman pakollista viiniä tai olutta. Jännää, miten kiinni monet aikuiset ovat alkoholissa, vaikkeivat varsinaisia ongelmakäyttäjiä olekaan.

Sen verran raskas oloni jo on, etten jaksa rampata kaupungilla tai iltamenoissa koko ajan. Kävin pari päivää sitten teatterissa, se meni hyvin, mutta seuraavana päivänä piti kyllä levätä tavallista enemmän. Kotitöitäkin teen ihan hissun kissun vaan, pieniä asioita kerrallaan. Kohtu ulottuu niin ylös jo, että hengittäminen on työlästä, puuskutan aika lailla, vaikka kilot ovat yhä pysyneet kurissa.

Äitiys kuulemma tekee naisesta ikuisesti huolestuneen. No se ei minulle liene uutta muutenkaan. Huolet vaihtuvat, mutta määrä tuntuu olevan vakio. Milloin parisuhde, milloin lapsen terveys, raha-asiat, oma jaksaminen, työsuhde jne. Vaikeinta on välillä tunnustaa, miten suuri onni mua on kohdannut, kun epäonnisten parisuhteiden ja lapsensaantiyritysten jälkeen olen tavannut sielunkumppanimiehen ja tullut - vahingossa mutta kuitenkin - hänelle raskaaksi.